Meksikon rajalta suunnistimme takaisin pohjoisen suuntaan parin kymmenen kilometrin päähän San Diegoon yöksi. Piti käymämme kovasti mainostetulla Silver Strand State Beachillä hiukan surffailemassa, mutta eihän siitä mitään tullut. Olisi pitänyt olla asuntoauto, että olisi saanut ajaa rannan parkkipaikalle. No, meillä ei ollut. Aikaa auringon laskuun ei ollut kovin paljoa, joten emme olisi ehtineet viedä autoa toisaalle parkkiin ja kävellä sieltä. Jäi siis auringon laskun surffit surffaamatta.

Seuraavana aamuna poikkesimme San Diegon vanhassa kaupungissa. Tämä paikka olikin oikein positiivinen yllätys. Parisataa vuotta vanhojen rakennusten kyläkokonaisuus oli täynnä elämää. Oli jos jonkinmoista putiikkia, ravintolaa, tanssiesityksiä ja museoita.

Seuraavaksi käänsimme historian lehtiä noin 100 vuotta kohti nykyaikaa, kun pysähdyimme hämmästelemään vuoden 1916 maailmannäyttelyalueen rakennuksia. Ehkä kuitenkin kaikkein hämmästyttävin tapahtuma tuolla alueella oli heti sinne saavuttuamme korviimme kantautunut kanteleen säestyksellä laulettu suomalainen kansanmusiikki. Paikalla oli näköjään Suomi 100 -teeman mukainen markkinointikiertue, jossa Suomea tehtiin maailmalla tutuksi kantelemusiikin myötä(!?)  Olikohan nyt taas maan brändityöryhmällä tullut joku suonenveto korvien väliin väärällä hetkellä? Ihmekö tuo, jos ulkomailla usein tuntuu siltä, että paikallisten Suomi-kuva ei ihan vastaa arkitodellisuutta.

Oli tullut aika aloittaa paluumatka San Franciscoon. Edessä oli useamman tunnin ajo, joten minä autonkuljettajana taas tavan mukaan hoputin liikkeellelähtöä, vaikka epäilemättä paljon mielenkiintoisia asioita jäikin näkemättä. Halusin kuitenkin mieluummin ajaa päivännäöllä, kuin yön pimeydessä. Los Angelesin laidalla pidetyn ruokatauon jälkeen eteen osuikin sitten konkreettinen muistutus siitä, miksen oikein tykkää kalifornialaisesta ajokulttuurista moottoritiellä. Pykälien mukaan kun ohittaminen oikealta on sallittua, ja laki käskee vaan käyttämään ”vapaata kaistaa”. Tämä aiheuttaa välillä melko holtittomia sivuttaisliikkeitä, kun reagoidaan kanssa-autoilijoiden arvaamattomiin ohituksiin. Tämän takia olen tottunut pitämään kunnon turvaväliä.

Se osoittautuikin oikein erinomaiseksi tottumukseksi erään risteyssillan alla. Edelläni ajoi henkilöauto, ja minut ohitti iso avolava-auto. Kun tämä avolava pääsi edelläni ajaneen henkilöauton rinnalle, se klikkasi henkilöauton kylkeen. Osuma ei ollut mikään raju, mutta siitä huolimatta henkilöauto lähti välittömästi tangentin suuntaan, nokka edellä noin 45 asteen kulmassa oikealle. Tämä sattui tapahtumaan juuri sillan alla, joten seurauksena oli tuon auton ajautuminen sillan alla olevaan jyrkkään penkereeseen, ja törmäys penkereen päällä betonimuuriin.

Jälkikäteen jäin ihmettelemään omaa reaktiotani, sillä tuntui, että heti kun nuo autot olivat osuneet toisiinsa, tapahtuma kulki kuin hidastetussa filmissä. Ehdin näkemään auton ajautumisen betoniseinästä eteeni takaisin tielle, takapuskurin tökkäämisen tien penkkaan, auton pyörähtämisen katolleen ja aloittavan kattonsa varassa holtittoman pyörimisen kaistalla edessäni. Pölypilven seasta näkyi vain vuorotellen takavalot ja etuvalot. Ajoin itse viisikaistaisella tiellä toiseksi oikeanpuoleista kaistaa. Vilkaisin peileihin, ja näin takaa tulevan autoja joka kaistalla, mutta juuri sellaisen välimatkan päässä, että pystyin melko rauhallisesti väistämään parin kaistan yli vasemmanpuoleisimmalle kaistalle.

Sain väistettyä holtittomasti pyörineen auton ja siitä sinkoilleet romut, ja aikomukseni oli tietenkin pysähtyä auttamaan. Sepä ei sitten niin vaan onnistunutkaan. Olin ohituskaistalla, ja hämmästyksekseni takanani tulevat autot eivät pysähtyneet. Eivät olleet vissiin ymmärtäneet, mitä oli tapahtunut.  En siis päässyt vaihtamaan heti kaistaa tien oikeaan laitaan. Luonnollisesti vasempaan laitaan betonikaiteen viereen pysähtyminen ei tullut kysymykseen pimeällä moottoritiellä. Kun olin päässyt viimein tien oikeaan laitaan, olimme jo monen sadan metrin päässä kolaripaikalta. Ei puhettakaan, että olisi voinut pysäyttää siihen ja lähteä kävelemään pimeää moottoritien laitaa takaisinpäin. Varsinkaan kun siinä välissä oli vielä moottoritielle tuleva kiihdytyskaista, josta tulevilla autoilijoilla ei ollut mitään tietoa tuosta onnettomuudesta, ja nämä eivät varmasti osaisi varoa jalankulkijoita.

Käännyimme sitten seuraavasta liittymästä ja ajoimme moottoritien viereistä katua takaisin onnettomuuspaikalle. Muutama minuutti oli siis kulunut, mutta paikalla oli jo ambulanssi, palokunta ja poliisi. Nopeaa toimintaa. Kävelimme moottoritien ylittävälle sillalle, jonka alla onnettomuus oli tapahtunut. Huutelin sieltä alas moottoritiellä tilannetta selvitelleelle konstaapelille, että näin tilanteen, ja voisin tarvittaessa kertoa siitä tietoja. Tämä pyysi odottamaan. Odoteltuamme 25 minuuttia, eikä konstaapelia näkynyt missään, päätimme että tämä ei ollut kiinnostunut meidän näkemyksistämme, ja poistuimme paikalta.

Yöksi olimme menossa jälleen telttailemaan leirintäalueelle Bakersfieldin kaupungin laitamilla. Jo jonkin aikaa ennen kartalta katsottua paikkaa oli taivaalla välkkynyt runsaasti salamaniskuja. Juuri ennen leirintäaluetta alkoi sitten kaatosade, ja salamat löivät aivan lähelle. Hetken mietittyämme päätimme ottaa majoitusvaihtoehdon B, eli buukkasin läheisestä hotellista huoneen. Se ei maksanut kuin 20 dollaria enemmän, kuin leirintäalueella yöpyminen. Näin säästyimme kuraamasta kaikkia varusteita kaatosateen  hetkessä mudaksi muuttamassa maassa.