Tänään olisi viilennykselle käyttöä, joten täyttelin hotellin jääpala-automaatista gallonan vesikanisterin ja pari pienempää vesipulloa jäillä, ja laiton ne kylmälaukkuun pitämään eväitä edes joten kuten viileänä.

Ensimmäinen pysäkkini oli Great Salt Laken etelärannalla oleva state parkin statuksella kulkeva ranta-alue. Täällä oli vain yksi parakkirakennus, jonka oven päälle oli juhlavasti isoilla kirjaimilla kirjoitettu ”Visitor Center”.

Siellä olikin esillä jonkin verran tietoa järvestä. Muun muassa sellainen fakta, että järven pinta on jääkauden aikana ollut satoja metrejä korkeammalla, jolloin järvi on peittänyt suurimman osan nykyistä Utahia, ja hiukan Nevadaa ja Idahoa. Sitten joku kannas petti, ja vesimassat pakenivat altaasta alavammille maille jättäen järven pinnan alemmas, kuin yksikään laskujoen suu.

Näinpä haihtuminen jäi ainoaksi veden poistumistavaksi. Kun vuorista laskee järveen kuitenkin useampiakin jokia, jotka kaiken muun mukana tuovan suoloja ja muita mineraaleja alas vuorilta, jää järveen veden haihtumisen jälkeen reilusti suolaa. Suolapitoisuus vaihtelee, ja voi kuulemma olla 15%, kun Tyynessä meressä se on noin 3% ja Israelissa Kuolleessa meressä yli 33%

Poistuttuani rannalta jouduin ajelemaan pitkän pätkän moottoritietäkin kaikki auton ikkunat auki saadakseni nämä mokoman kärpäset ulos autosta. Niitä kun oli päässyt livahtamaan vaatteiden mukana ja muuten vaan ovia aukoessa kymmenittäin autoon.

Suuntani oli länteen, Bonevillen suola-aavikolle. Kuvista päätellen se olisi käymisen arvoinen paikka.

Huoltotien päästä pääsi ajamaan itse suola-aavikolle. Täällä ei ole merkittynä mitään ajoväyliä, vaan fiilis oli lähinnä, kuin olisi talvisaikaan Suomessa ajanut rannasta järven jäälle, ja sitten ajellut siellä ympäriinsä mielensä mukaan. Kilpa-ajojen aikaan rata sentään merkataan eri väreillä maahan. Nyt ei ihan vapautuneesti uskaltanut ajella, kun ei ollut tietoa, olisiko tuolla vaikka jotain epätasaisuuksia, tai pehmeitä kohtia, jollaisia kuulemma alkukesästä saattaa olla.

Muutaman auton näin kuitenkin siellä kokeilevan mitä ilmeisimmin sitä, kuinka kovaa autolla pääsee. Uskaltauduin näin samoille seuduille. Liian pitkälle huoltotien päästä ei voinut mennä, jotta ei olisi eksynyt. Paikka kun on niin tasainen, että tien päätä ei meinannut enää muutaman sadan metrin päästä erottaa.