Kaliforniassa on kesällä aina aurinkoista ja lämmintä, eikä sada vettä. Paitsi San Franciscossa, jossa on kesällä viileää ja sumuista, josta lähdimme viikonlopuksi Lake Tahoelle, jossa satoi lauantaina ja sunnuntaina vettä. Ymmärrän toki, että monin paikoin Suomessakin on tänä kesänä vettä satanut useampana kuin kahtena päivänä, ja siksi parista sadepäivästä huomauttaminen ei oikein tunnu reilulta. Jos oikein tarkkoja ollaan, niin nuo kaksi sadepäivää eivät edes olleet sateisia aamusta iltaan. Mutta kyllä se iltapäiväkuurokin täällä sateeksi lasketaan. Ja harmittaa se silti, jos on helteeseen ja auringonpaisteeseen varautunut.

 

Useamman talvisen Lake Tahoen reissun tehtyämme päätimme toissa viikonloppuna lähteä katsastamaan samoja maisemia kesäkelillä. Kesäkeliä olikin luvassa, sillä vielä alkuviikosta kymmenen päivän sääennusteoli melko yksitoikkoista luettavaa. Luvassa oli joka päivälle täysin aurinkoista, ja lämpötila vaihteli +29 ja +31 celsiusasteen välillä. Ilmeisesti meteorologi oli kuitenkin siis tuudittautunut turhaan helppouteen ennustetta laatiessaan.

Seutukunnalla olisi komeita vaellusmaastoja, mutta me jouduimme jättämään tuon lajin nyt väliin. Marin reilu kuukausi aikaisemmin Yellowstonessa loukkaama nilkka ei ollut vielä siinä kunnossa, että sillä olisi lähdetty vuoria valloittamaan. Siispä pakkasimme fillarit auton perään. Jotain vesiurheiluakin, kuten melontaa tai SUP-lautailua, voisi myös harrastaa. Oma peukaloni kun on estänyt surffilaudan kanssa temmeltämisen eikä meren aallokkoon ole tehnyt mieli lähteä kokeilemaan peukalon kestävyyttä edes SUP-laudan kanssa.

Kesäkuun alussa nimittäin onnistuin taittamaan oikean käden peukaloni kokonaan ympäri. Palatessani Suomesta olin tulossa San Franciscon lentokentältä kotiin iso putkikassi selässäni. Ruuhkabussissa sain seisimapaikan, joten aioin laskea pakaasin lattialle. Olin jo ottanut laukun hihnan pois vasemmalta olaltani, kun oikean peukalon ollessa olkapääni ja hihnan välissä bussi nytkähti liikkeelle. Laukun koko 31 kilon paino heilahti yllättäen peukaloni varaan. Kuului vaan selkeä naps-ääni, ja peukalo taittui ranteen sivua vasten. Onneksi se palautui heti takaisin oikeaan asentoonsa. Se ei onneksi murtunut, mutta sen verran nivelsiteet olivat ottaneet itseensä, että tukilastaa piti pitää kolme viikkoa. Lääkäri kielsi kiipeilyn ja surffaamisen pariksi kuukaudeksi.

Lake Tahoen luoteiskulmalla sijaitsevalla Young Scandinavian Clubin mökillä majoittui tällä kertaa meidän lisäksemme 10 hengen pyöräilijäseurue. Näiden ohjelmassa oli lauantaina järven kierto. Me olimme päättäneet jo aiemmin, ettemme edes lähtisi yrittämään tätä 115 km kierrosta. Reitillä ei suurimmaksi osaksi ole pyörätietä, vaan pitää ajaa maantien laidassa. Monin paikoin piennar on aivan olematon, ja tiellä on paljon rinteen reunaa kierteleviä mutkia, joiden taakse ei ole näkyvyyttä. Ei siis houkutellut lähteä sinne vilkkaan liikenteen sekaan.

Valitsimme sen sijaan järven pohjoisrannalla korkealla harjanteella kulkevan asfalttipäällysteisen pikkutien. Sinne päästäkseen piti tosin kulkea pientä kinttupolkua metsän läpi parin kilometrin ja 300 korkeusmetrin verran. Parin sadan korkeusmetrin jälkeen alkoi yllättäen sade. Könysimme pitkin polkua sen asfalttitien päähän asti, jossa pidimme puun juurella suurimmalta sateelta suojassa tuumaustauon.

Matkaa olisi 45 km, josta toki iso osa alamäkeä, ja loppumatkasta hyvällä säkällä saattaisi päästä bussilla 20 km. Arpomisen jälkeen päätimme lähteä kokeilemaan, miltä reitti vaikuttaa. Sade oli kuitenkin viilentänyt ilman niin, että t-paitasillaan ja shortseissa oli todella kylmä. Sateen loppumisesta ei ollut mitään tietoa, kuten ei ollut sen alkamisestakaan. Netin sääpalveluiden sadetutkat näyttivät mitä sattuu.

Pienen pätkän ajettuamme päätimme kääntyä takaisin. Kylmänhorkkaisen kropan sai illalla lämpimäksi mökin saunassa.

Sunnuntaina lähdimme järven itälaidalle Nevadan puolelle. Aurinko paistoi lämpimästi, joten aamu-uinti houkutteli. Kaikki tien varren parkkipaikat potentiaalisten epävirallisten uimarantojen lähistöllä olivat kuitenkin täynnä. Samoin yksi virallinen uimarannan parkkipaikka, jonne yritimme. Pienen etsimisen jälkeen löytyi tien varresta yhden auton mentävä parkkitila.

Uinnin jälkeen olisi taas pyörälenkin vuoro, nyt toivottavasti edellistä päivää paremmalla onnella. Järven itälaidalla kulkee korkealla rinteen harjanteella hiekkapäällysteinen reitti, joka on parittomina päivinä varattu vaeltajille, ja parillisina pyöräilijöille. Ajelimme järven kakkoiskulmalle reitin lähtöpisteelle. Lähestyessämme lähtöpistettä taivas synkkeni. Taas. Tällä kertaa sadetutka lupaili ihan kunnon sadetta järven itärannalle seuraavaksi kolmeksi tunniksi. Kyseinen reitti olisi kuivallakin kelillä ollut meille hiukan kyseenalainen, sillä meillähän ei täällä ole mitään maastopyöriä, vaan kapearenkaiset työmatkafillarit. Niillä kapeilla sliksirenkailla ei tehnyt mieli lähteä kokeilemaan onneaan sateen mutaannuttamalle ja liukastamalle polulle, joka kulkee jyrkän rinteen päällä. Ja eilisessä sateessa saimme palella ihan tarpeeksi, joten päätimme jättää pyöräilyn tänään väliin.

Järven itäranta tutuksi -autokiertueella käänsimme siis auton nokan takaisin pohjoiseen. Ajelimme Incline Villageen syömään. Tänne asti sateesta tuli vain vartin kuuro. Jotta edes saisi sanoa jotain tehneensä, niin kaivoimme fillarit auton perästä, ja ajelimme järven rantaa muutaman kilometrin edestakaisin. Järvenrantamaisemia ei tällä pätkällä päässyt juuri näkemään, vaikka olimme koko ajan noin sadan metrin päässä rannasta. Lähes koko ranta oli nimittäin rakennettu täyteen oletettavasti ihan hyvän hintaisia taloja. Rahvaan katseilta suojautumiseksi joka tontin laidalle oli rakennettu riittävän korkea aita tai ihan muuri.

Löysimme Kings Beachin kylästä uimarannan, jonne oli ohi kulkevalla rahvaalla pääsy vielä iltapäivälläkin. Tämä kylä onkin jo Kalifornian puolella, joten se osaltaan selittänee eroa. Nevadassa ollaan enemmän rahan perään. Kaliforniassa ymmärretään myös luontoarvoja ja julkista pääsyä luonnon ääreen.