Avalanche Peak Yellowstone

Kerrospukeutumien on kaiken a ja o vaihtelevissa lämpötiloissa. Vaikka olin pukenut päälleni ties kuinka monta kerrosta vaatteita, ei ohut kesämakuupussini jaksanut pitää aamuyön kylmyyttä poissa keholtani. Ennen reissuun lähtöä katselin sääennusteita eri paikoissa suunnitellun reittimme varrella ja totesin varustautumisesta tulevan aavistuksen hankalaa. Alkureissusta oli niitä yli 40 celsiusasteen päivälämpötiloja auringon paahteessa, ja yli 30 asteen öitä. Loppureissuun luvattiin vesisadetta ja yölämpötilaksi +2 astetta. Koska arvelin paksun untuvaisen talvimakuupussin olevan turhan järeä varuste Arizonan ja Utahin helteisiin öihin, päädyin ohueen kesäpussiin. Joku välimalli olisi kuitenkin ollut kiva. Taas tuli todistettua, että ei varusteita ihmisellä koskaan liikaa ole. En arvannut, että Suomesta olisi pitänyt aikanaan raahata kolme makuupussia tänne.

Keskellä yötä nousin käymään puun juurella. Ennen teltasta ulos könyämistä otin korvistani pois korvatulpat, jotka pitävät leirintäalueen yölliset äänet poissa unta häiritsemästä. Melkoisia yöllisiä ääniä alkoikin kuulua välittömästi. Eikä nyt ollut kyse yöllisiä nuotiolauluja epävireisesti hoilaavista naapureista, vaan metsän alkuperäisasukkaista.

Melkoinen sirkutus ja vinkuminen oli käynnissä. Luullakseni kojoottilauma ulvoi jossain. Susia en usko niiden olleen sillä perusteella, että niiden sanottiin viihtyvän puiston koillisosassa, ja me olimme eteläreunalla. Naapurikaravaanarin koiriakaan ei voi ulinasta syyttää, sillä äänen suunnassa ei majoittunut ketään. Ja tuonne oli sitä paitsi koirien tuominen kielletty. Hetken aikaa paukutelin telttakangasta ennen oven avaamista hätistääkseni mahdolliset heti seinän takana päivystävät metsän eläimet kauemmaksi.

Yöstä ja aamusta kunnialla selviydyttyämme lähdimme ajelemaan Yellowstonen itälaidalle. Tarkoitus olisi tehdä päivävaellus Avalanche Peak -nimiselle vuorenhuipulle. Sitä oli kehuttu Yellowstonen parhaaksi päivävaellusreitiksi. Ajomatkaa Lewis Laken leirintäalueelta oli 50 mailia, eli noin 80 km.

Ennen puolimatkaa alkoivat kännykät piippailemaan sen merkiksi, että ne olivat saaneet ainakin hetkellisesti verkosta kiinni. Täällähän ollaan pääosin täydessä raadiosguggassa. Pysähdyimme heti tien varren levähdysalueelle. Eilen oltiin onnistuttu ottamaan vakuutukset Old Faithful -geysirin purkautumista odotellessa, mutta vakuutusyhtiöltä ei oltu saatu vielä mitään vahvistusta. Niitä ei ollut eilen aikaa jäädä odottelemaan, kun Old Faithful alkoi sylkemään vettä taivaalle. Ilman vakuutusta ei tässä maassa viitsi oikein olla. Muuten voi äkkiä käydä pienikin asia todella kalliiksi. Nyt oli kuitenkin jo heinäkuun ensimmäinen päivä, ja uusien vakuutusten olisi pitänyt olla jo voimassa.

Yellowstone
Ihan OK maisema vakuutusasioiden hoitamiseen Yellowstone Laken rannalla. Hyvä niin, sillä se hiukan rauhoitti mieltä, joka oli vaarassa kiristyä onnettomien nettiyhteyksien vuoksi. Käsi ojossa tuli etsittyä järven rantamilta kohtia, joissa puhelin pääsi hetkellisesti verkkoon kiinni. Taitaa olla, että Suomessa on tottunut turhan hyvään kännykkäkuuluvuuteen…

Jatkoimme ajoa, kun tarvittavat vahvistukset vakuutusyhtiöstä oli vihdoin saatu. Yellowstonessa autoillessa oppi nopeasti siihen, että jos tien varressa on yhtäkkiä runsaasti autoja pysähtyneenä, tai on muuten vaan selittämätön ruuhka, niin jossain lähistöllä on jotain isoja villieläimiä, joita ihmiset ovat jääneet töllistelemään. Tällainen kumma ruuhka osui eteemme hiukan Fishing Bridgeltä itään päin ajettuamme. Ruuhkan syykin selkisi tuossa tuokiossa.

Bison in Yellowstone
Biisoni, tai puhveli, miten vaan, oli päättänyt ryhtyä liikenteenlaskentaan. Se seistä pönötti maantien pientareella osoittamatta pienintäkään aikomusta hievahtaakaan paikaltaan.
Yellowstone bison
Seuraava biisoni muutaman kilometrin päässä oli valinnut hiukan edellistä lajitoveriaan vehreämmän reviirin.

Pääsimme viimein Eleanor Laken rannalla olevalle parkkipaikalle samalla, kun aamusta tälle haikille lähteneitä porukoita palaili reitiltä omille autoilleen. Keskikesällähän olisi hyvä lähteä vuoristovaelluksille aina aamuisin, jotta on sitten jo pois puurajan yläpuolelta iltapäivästä, jolloin riski ukkoskuuroille yleensä kohoaa. Sen verran monta kertaa olemme vuosien saatossa jättäneet syystä tai toisesta, hyvästä yrityksestä huolimatta, tämän säännön huomioimatta. No, tällä kertaa oli niiden vakuutusten säätämisessä ihan oikeasti hyvä syy.

Yellowstone
Whitebark pine -mäntyjä

Näillä nurkilla on laajoja seutuja pystyyn kuolleita mäntyjä. Nämä tuhot ovat aasialaisperäisen vuonna 2010 Yhdysvaltain länsirannikolla havaitun blister rust -taudin ja ihan kotoperäisen, mutta yhtäkkiä kovasti levinneen mountain pine beetle -kuoriaisen aiheuttamia.

Yellowstone
Lisää kuolleita mäntyjä
Yellowstone
Sienisoosi ei kuulunut päivän ruokalistalle, vaikka aineksia olisikin ollut saatavilla.
Yellowstone
Näkymää Avalanche Peakin rinteeltä Yellowstone Laken suuntaan.

Talvi oli täälläkin harvinaisen runsasluminen, ja monin paikoin polku oli paksun lumikerroksen peitossa. Osa lumisista alueista kierrettiin, osasta käveltiin yli. Noin 700 korkeusmetrin kipuamisen jälkeen oltiin huippuharjanteella.

Yellowstone in July
Lumisessa laakson pohjukassa oli hankala tietää, missä polku kulki. Onneksi hanki ei ollut kovin upottavaa, vaikka lunta olikin paksulti.

Kuten yleensä, huipulla tuuli nytkin. Siitä huolimatta pidimme eväs- ja sometauon. Huipulla kun sattui olemaan paras kenttä puhelimessa moneen päivään.

Yellowstone
Maisemassa ei ollut sometauolla valittamista
Yellowstone
Grand Tetonin vuoret, joiden lomassa patikoimme pari päivää aiemmin, näkyivät horisontissa 100 kilometrin päässä. Grand Teton -huippu on 4200 m korkea. Avalanche Peak on sitä tasan kilometrin matalampi joten tuo näkyy siksikin noin hyvin.

Reittioppaan mukaan tämän vaelluksen voisi suorittaa joko edestakaisena samaa reittiä palaavana huipulla käyntinä, tai vaihtoehtoisesti huipun yli huippuharjannetta jatkaen lenkkimäisenä reittinä. Päädyimme tähän muutaman sata metriä pidempään versioon. Tällä reitillä alastulo olikin sitten näköjään oma jännitysmomenttinsa. Polku oli nimittäin vedetty sen verran jyrkkään rinteeseen, että alas menoon piti ihan keskittyä. Kuin talvisella jyrkällä offariseinämällä laskiessa etenimme kumpikin vuorollanne irtosepeliä täynnä olevassa rinteessä kivimaton luistaessa jalkojen alla. Pienen etenemisen jälkeen piti siirtyä sivuun mahdollisen kivivyöryn reitiltä, jotta sitten toinen pääsi tulemaan samaa reittiä vähän matkaa alaspäin. Pystyssä pysyminen oli todella hankalaa, kun kivien luisumista jalkojen alla ei oikein voinut ennakoida. Välillä liike lakkasi yllättäen, ja tästä syystä kuperkeikka oli useamman kerran lähellä.

Yellowstone
Kivikko, jota pitkin tultiin alas. Teki mukavaa esimerkiksi kehräsluussa, kun tuollainen teräväsärmäinen murikka kolahtaa ylämäestä muutaman metrin vierittyään sitä vasten. Alhaalta ylös päin otetuissa kuvissa rinteen jyrkkyys ei koskaan näytä siltä, mitä se oikeasti on.

Kiviseltä seinämältä alas selvittyämme ja muutaman lumisen kentän ylitettyämme olimme taas viimein samalla polulla, jota pitkin kuljimme ylöspäin. Näillä nurkilla karhut kuulemma viihtyvät, viereinen huippukin on nimetty Grizzly Peakiksi eli harmaakarhuhuipuksi. Aina vähän väliä polun mutkissa piti siis muistaa pitää meteliä, jotta karhut tietäisivät lähteä matkoihinsa. Ei olisi hyvä yllättäen huomata olevansa karhuemon ja poikasten välissä. Vaikka Jacksonista hankittu pippurisumute roikkui vyölläni välittömässä käyttövalmiudessa, uskoin silti mieluummin tällaisen ennaltaehkäisevän äänekkään karhunkarkottamisen olevan tehokkaampi vaihtoehto.

bear spray
Tällainen spraypullo pippurisumutetta roikkui vyöllä.

Karhuista ei meille koitunut tällä reissulla ongelmaa. Sen sijaan pieni hidaste loppureissuun muodostui Marin alamäkeen suorittamassa vuorijuoksutreenissään nyrjäyttämästä nilkasta. Todettuamme, ettei jalka ollut ainakaan ihan irtipoikki, lähdimme köpöttelemään viimeisiä satoja metrejä rauhallisempaan tahtiin. Onneksi nilkka ei mennyt ympäri sen aikaisemmin. Olisi voinut muuten olla pitkä retki. Auton parkkipaikan vieressä kulki onneksi purollinen kylmää vettä. Sinne sai jalan upotettua hetkeksi turvotusta vähentääkseen.

Paluumatkalla Lewis Laken rannoille bongasimme taas muutaman biisonin. Ihmetyksekseni kaikki näkemämme biisonit olivat yksinään, eivätkä laumassa. Kanadanhirvet sen sijaan vaikuttivat sikäli sosiaalisemmilta otuksilta, että niitä oli aina useampia yhdessä paikassa.Yellowstone

 

One Comment Lisää omasi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s