Se on menoa taas. Johan sitä tuli uudenvuoden hiihtoreissun jälkeen neljä yötä nukuttua kotona. Marille riitti itse asiassa vain kaksi yötä. Minä lensin Las Vegasiin perjantai-iltana töiden jälkeen suoraan San Josesta, sinne kentälle ei ole töistä matkaa kuin kymmenisen kilometriä. Mari oli ollut Vegasissa jo pari päivä työreissussa pällistelemässä kaikenlaisia tulevaisuuden tekniikan ihmeellisyyksiä ja toinen toistaan kummallisempia hilavitkuttimia 175 000 muun messuvieraan seassa. Ei taitaisi moiset kekkerit mahtua Pirkkahalliin.

Lentoni oli myöhässä, mikä aiheutti hiukan ylimääräistä hikoilua. Olin nimittäin ostanut Marille joululahjaksi piljetit Cirque du Soleil:n esitykseen. Kerrankin kuitenkin kaikki toimi mahdollisimman optimaalisesti lentokentällä. Olin 12 minuuttia sen jälkeen, kun koneen pyörät olivat koskeneet maahan, jo menossa hihnalta noutamani laukun kanssa autovuokraamoon. Ja nyt oli siis kyseessä Las Vegasin kansainvälinen kenttä, eikä mikään pieni piirikunnallinen kenttä. Tässä välissä piti vielä matkustaa kenttäjunalla terminaalista toiseenkin. Eipä ole ikinä mennyt kaikki noin sujuvasti lentokentällä. Mutta ehdittiin esitykseen, 4 minuuttia jäi aikaakin ennen sen alkua.

Seuraavana päivänä oli ohjelmassa ajo Grand Canyon Villageen. Tämän ajon aikana huomasin, että mokomat siirtävät kelloja tunnilla, kun ylitetään osavaltion raja Nevadasta Arizonaan. Varastivat siis tunnin arvokasta valoisaa aikaa päivästämme. Pääsimme Kanjonin laidalle juuri auringonlaskun aikaan.

Pikaisesti vaan sitten heitimme reput selkään, ja lähdimme laskeutumaan parin tunnin ja noin 1000 korkeusmetrin alamäkipätää Kanjonin reunaa mutkittelevaa Bright Angel Trailia alamäkeen. Suuntana Indian Garden Campground, jonne olin varannut meille telttapaikan.

10 minuutin kuluttua lähdöstä olimmekin sitten taas takaisin autossa istumassa, ja ajelemassa kohti kylän kauppaa. Ostimme liukuesteet kenkiin.

Note to self: Jos kansallispuiston nettisivuilla sanotaan, että polut ovat kanjonin yläosassa pakkautuneen lumen peittämiä ja liukkaita, niin kannattaa varautua siihen, että asianlaita myös on näin. Ja jos sanotaan, että liukuesteet ovat erittäin suositeltavat, niin sellaiset kannattaa hankkia. Ennen kuin käy ensimmäisessä polun mutkassa liukastelemassa.

Kai sitä ajatteli, että eihän sitä nyt ennenkään ole lumisella polulla liukuesteitä kenkiin tarvinnut. Suomalainen. Mutta en useinkaan muista Suomessa tai missään muuallakaan patikoineeni liukasta alamäkeä polulla, jonka vierestä maa löytyy satoja metrejä alempaa.

Päätös kääntymisestä syntyi lopulta varsin helposti. Ensimmäiseen polun mutkaan asti päästiin ongelmitta, kunnes molemmilla alkoi jalat luistamaan ja pystyssä pysyminen meinasi olla hankalaa. Eihän se kaatuminen nyt pientä pyllähdystä kummallisempi olisi, mutta ongelma olisi siinä, että jäisessä alamäessä vauhtia ei välttämättä saisi millään pysähtymään. Otsalampun, edes varsin tehokkaan sellaisen, valokiila ei kaikin paikoin riittänyt löytämään maata polkua reunustavasta tyhjyydestä.

Koska siis oli jo pimeä, ja kello alkoi olla paljon, päätimme jäädä yöksi Grand Canyon Villagen leirintäalueelle. Kylmän yön jälkeen olimme aikaisin liikkeellä. Olimme taas saman polun päässä kuin illallakin. Nyt valmistimme itsellemme aamupalaa auringon nousua seuratessa. Kyllä se olisi mukavampi patikoida alas, kun näkisi niitä maisemiakin. Ja nyt oli kevyempi kantamuskin, kun ei tarvinnut kärrätä yöpymisvarusteita.

Käpöttelimme alamäkeen polkua pitkin viitisen kilometriä. Korkeuseroa tuli 700 metriä. Jäimme tähän 3-Mile Resthouselle hiomaan jatkosuunnitelmia ja pitämään lounastaukoa. Todettiin, että tämä pieni sivulaakso on jo tullut nähtyä. Joelle ja takaisin emme millään ehtisi saman päivän aikana, eikä se missään vaiheessa ollut tarkoituskaan.

Teoriassa olisimme voineet jatkaa hiukan pidemmälle, ja olisimme varmasti ehtineet käydä siellä Indian Gardenissa, jonne alun perin olimme yöksi menossakin. Olimme kuitenkin nähneet sen allamme koko päivän ajan, joten arvelin, että emme saa siellä käynnistä irti muuta kuin 300 ylimääräistä nousumetriä paluumatkalle. Halusin nähdä kanjonia hiukan muualtakin, ja päättelin nokkelana poikana sen onnistuvan paremmin ylhäältä kanjonin reunalta. Siispä käännyimme ylös.

Käppäiltyämme rauhalliseen tahtiin takaisin ylös, lähdimme autolla ajelemaan Hermit Roadia pitkin Grand Canyonin eteläisellä reunalla kohti länttä. Tämähän osoittautui varsinaiseksi maisemien ilotulitukseksi. Autotien ja kanjonin reunan välissä kulki jalankulkutienä sellainen puolitoista metriä leveä asfalttibaana. Jos haluaa nauttia mahtavista kanjonin maisemista ilman alas kanjoniin laskeutumista, tai vaikkapa helikopterilentoon investoimista, tämä Hermit Road on oikein suositeltava reitti.

Viimeisten laskevan auringon säteiden ihmettelyn jälkeen hypättiin autoon, ja ajettiin viitisen tuntia takaisin Las Vegasiin. Tällä kertaa saimme takaisin sen tulomatkalla menettämämme tunnin, mutta siitä ei kovin suurta riemua ollut. Neuschwansteinin linnaa halvasti jäljittelevässä naapurihotellissa nautitun iltapalan jälkeen nukkumatti saapui päättäväisesti paikalle. Aamulla oli kutenkin herätys taas kukon laulun aikaan, jotta ehdittäisiin ajoissa lentokentälle. Edessä oli kuitenkin työpäivä. Mari lensi San Franciscoon, ja minä San Josen kentälle. Näin kummallakin oli helppo päästä kentältä suoraan töihin.