Lumiketjupakko alkoi kohta sen jälkeen, kun maisema muuttui valkoiseksi. Siis heti, kun tie alkoi nousemaan tasaiselta pellolta laakson pohjalta ylös vuoristoon. Tien varren levennykset olivat täynnä autojen renkaiden ympärillä konttaavia ihmisiä. Monet tuntuivat tietävän, mitä tekivät, mutta monilla ei kyllä vaikuttanut olevan mitään hajua siitä, mitä piti nyt tehdä. Yksikin aasialaistaustainen siisteihin, mutta keliin nähden täysin sopimattomiin business-tyyppisiin vaatteisiin ja korkokenkiin pukeutunut nainen pyöritteli lumiketjupakkauksesta kaivamaansa käyttöohjetta käsissään sen näköisenä, että hänen ensimmäinen ongelmansa lieni selvittää, mikä puoli ohjeesta kuuluu olla ylöspäin. Kaipa hänkin sitten tavalla tai toisella sieltä pois selvisi, Ei ainakaan uutisissa ole sittemmin mainittu kenenkään jäätyneen tien varteen ketjuja asentaessaan.

Tässä vaiheessa kiittelin muutaman päivän takaista ratkaisuani asentaa ketjut kertaalleen kotipihassa harjoituksen vuoksi paikalleen. Tuolloin arvelin, että jos niitä joutuu käyttämään, niin silloin on kuitenkin kylmä, lumisade, todennäköisesti kova tuuli ja mahdollisesti vielä pimeä. Enpähän ole vielä ikinä oikeasti joutunut moisia asentamaan. Nyt oli valoisaa, mutta muuten kuvitelmani olosuhteista osui kohdalleen.

Olin hankkinut vaijeriketjut, joiden asentaminen on hiukan helpompaa, kuit perinteisten ketjujen. Niillä ajaminen on myös vähemmän epämukavaa, kuin oikeilla ketjuilla, ja ne kelpaavat täyttämään lain kirjaimen. Pitoa niissä ei ole niin paljon kuin kunnon ketjuissa, mutta jos ei nyt ihan umpihankeen joudu, niin niillä pitäisi pärjätä.

Lähdimme kolkuttelemaan vuoren kuvetta nousevaa 88-tietä ylämäkeen kohti Kirkwoodia. Kävimme Lake Tahoen rannalla toteamassa, että isompi tie oli aivan tukossa ja liikenne eteni hädin tuskin kävelyvauhtia. Koska tätä näytti Google Mapsin mukaan olevan luvassa seuraavat 30 km, vaihdoimme plan B:hen, käännyimme, ja ajoimme vartin takaisin 88-tielle. Reitti oli hiukan pidempi, tie kapeampi, ja se kulki huomattavasti korkeammalla vuoristossa, mutta se sentään veti.

Liikenne veti yllättävän hyvin. Paikoin tuli pari stoppia, kun poliisit poimivat pari ketjutonta autoa pois liikenteestä, ja ohjasivat ne jonnekin tien levennykselle odottelemaan joko kelin paranemista tai ketjujen ilmestymistä renkaisiin tavalla tai toisella. Mahtaa olla mukava istuminen, kun tiedossa oli, että myräkkää oli ennustettu pariksi päiväksi.

Lähes jokaisessa mutkassa ja monin paikoin suorallakin tiellä oli tien oikeassa laidassa auton nokan jälkiä lumipenkassa. Penkka oli selkeästi imaissut suoralla tiellä liian lähelle laitaa ajautuneita autoja. Mutkissa oli ilmeisesti sitten unohdettu kääntää rattia, tai lumituiskussa ei oltu huomattu tien kääntyvän. Kieltämättä muutamaan otteeseen  ei nähnyt yhtään mitään muuta kuin valkoista, kun tie oli lumen peitossa, ja tuuli tuiskutti lunta ympäriinsä. Jännitystä tilanteeseen toi tietoisuus tien laidan vieressä syvälle laaksoon putoavista jyrkänteistä.

Laskeutuessamme jo alas Sierran länsipuolta muutaman auton päässä edellämme alkoi hirveä hässäkkä. Joku oli alamäessä mutkassa ajanut toisen perään, ja ilmeisesti vielä viime hetkellä yrittänyt kuitenkin välttää peräänajoa ohjaamalla auton ojaan. Tämän takana tulija sitten väistäessään pyörähti vastaantulijoiden kaistan kaiteeseen. Me muut jonossa perässä ajaneet saimme pysäytettyä tien laitaan. Siitä se jännitysnäytelmä vasta kuitenkin alkoi. Katselin peilistä kauhunsekaisin tuntein taaempaa melko lujaa vauhtia ja varsin holtittomasti meitä pitkässä alamäessä lähestyviä autoja. Mielessä vilkkui jo ne telkkarista tutut pätkät, joissa autot ajautuvat jäisillä teillä mäen alle yhteen kasaan, kun pitoa ei ole, eikä tilanteita osata ennakoida. Pari autoa lähestyi meitä liukuen välillä kylki edellä, mutta jotenkin kuitenkin saivat tilanteen haltuunsa, ja autonsa ajoissa pysähtymään.

Se varsinainen kolari osoittautui onneksi melko vähäiseksi, ja siitä ilmeisesti selvittiin pellin ja itsetunnon kolhiintumisella. No, kyllä se ojaan joutuneen SUV:n nokka oli ihan reilusti rutussa. Kolariautoista nousseilla latinoilla ei tosin ilmeisesti edelleenkään sytyttänyt, että tie on liukas, ja että auton hallinta saattaa muillekin olla hankalaa. Sen verran huolettomasti nämä parveilivat  keskellä tietä pällistelemässä ojaan joutunutta autoa samaan aikaan, kun takanamme mäessä autot liukastelivat kylki edellä kohti jonon perää.

Olihan tämä keli toki talvinen, mutta ei kuitenkaan mitään sellaista, missä ei olisi ihan tavallisilla talvirenkailla varustetulla autolla Suomessa pärjännyt. Lunta satoi, ja tuuli kovaa, eli ihan kunnon myräkkä oli kyseessä. Tie oli kuitenkin aurattu ihan hyvin. Mutta kun lähes kaikki ovat kesärenkailla liikenteessä, niin vaikeusaste kasvaa. Ja oletettavasti suurellakaan osalla liikkeellä olleista kuljettajista ei ole kovinkaan kaksista kokemusta liukkaan kelin ajosta. Esimerkiksi siis, että lukkojarrutus etupyörät linkkuun käännettynä ilman mitään pitoa takarenkaissa saattaa tuottaa tuloksena niitä auton nokan jälkiä ulkokurvin puoleiseen lumipenkkaan.

Kolkuteltuamme neljä ja puoli tuntia lumiketjujen kanssa löysimme vihdoin juuri lumirajalta auki olleen kahvilan. Tai huoltoasema se oli, mutta möivät kuitenkin myös kahvia. Sitä ei kukaan edelliseen kolmeen tuntiin ollut myynytkään. Olisi ollut oiva varainhankintapaikka jollekin paikalliselle partiolippukunnalle, kun olisivat tehneet jonnekin tien levennykselle nuotion ja myyneet kahvia, ja makkaroita paistettavaksi.

Lunta oli satanut yllättävän alas asti, lumiraja oli noin 3000 jalan korkeudessa. Neljä ja puoli tuntia kolkuttelua ketjujen kanssa oli päivän suoritus. Lumiketjujen irrottaminen oli ehkä jopa hankalampaa, kuin niiden alle laittaminen. Irti kuitenkin lähtivät. Marilta pitäisi kuulemma seuraavalla kerralla kysyä,  miten ne irrotetaan. Pimeä tuli 10 minuuttia sen jälkeen, joten hyvin oli ajoitettu, kun halusin käyttää valoisan ajan hyödyksi tähän.

Lumelta selvittyämme ajomatkaa kotiin oli vielä kolme ja puoli tuntia. Valitsin reitiksi pienemmän maantien, joka kulki suoraa linjaa Lodin viinipeltojen läpi. Ei tarvinnut kärvistellä moottoritien ruuhkissa, ja yhtä nopeasti pääsi perille. Kaikkine maisemanhämmästely-, ruoka-, lumiketjunsäätö- ym. taukoineen tuo ajomatka, joka kestäisi hyvällä kelillä kuutisen tuntia, kesti nyt 13 tuntia. I call it a day.