Mono Lake

monoTämän reissun laskut oli nyt laskettu, ja edessä reilu kuuden tunnin kotimatka. Kuusi tuntia hyvällä kelillä. Ja nyt oli luvassa kunnon lumimyräkkä. Aiemmin olimme suunnitelleet käyvämme matkan varrella Sierra Nevadalla Kirkwoodin laskettelukeskuksessa hiukan taukojumpalla. Aikomus oli laittaa nousukarvat suksen pohjaan ja kiivetä mäki ylös, ja laskea se sitten alas, ja jatkaa sen jälkeen matkaa kotiin päin.

Sääennuste oli kuitenkin sellainen, että tuosta ajatuksesta luovuttiin, koska päätin käyttää kaiken liikenevän valoisan ajan Sierra Nevadan vuorten ylittämiseen. Oltiinhan nyt itäisellä Sierra Nevadalla, ja “go west” olisi päivän teema.  Aamu-TV:tä hotellilla katsellessa kävi selväksi, että vuorten ylitykseen tarvittaisiin tänään reilusti aikaa. Ennustettu lumimyrsky oli saapunut. Lumiketjujen käyttöpakko oli julistettu, ja viranomaiset valvoivat sitä. Liikenne näytti etenevän kävelyvauhtia.

Mono Lake
Karunkauniit värit Mono Laken rannalla. Järvessä on kaksi saarta, molemmat vanhoja tulivuoren kraatereita. Suolainen vesi aaltoili valkoisena tuulessa. Valkoiset raidat järvellä eivät ollet vaahtopäitä, joten olisivatko sitten jotain suoloja tai mineraaleja.

Olimme majoittuneet viimeiset kolme yötä Lee Vining -nimisessä jonkun 1800-luvun malminetsijän mukaan nimetyssä kylässä. Kylä on Yosemiten kansallispuiston itäpuolella sijaitsevan Mono Lake -suolajärven rannalla. Kun nyt kerran täällä asti olimme, niin pitihän tuota rapakkoa käydä ihan rannasta asti ihailemassa. Niin kiire kotiin ei ollut. Jo muutama päivä sitten paikkakunnalle saapuessamme katseltiin, että näyttää ihan siltä, kuin järvi olisi joskus ollut merkittävästi isompikin.

Toden totta. 1940-luvulla Los Angelesin vesilaitoksen kaverit olivat tuskailleet kasvavan kaupungin veden tarpeen tyydyttämisen kanssa. Siitä se idea sitten oli lähtenyt. Joku oli keksinyt, että tuolla Long Valleyn pohjoispäässähän kulkee ihan joutilas joki. Ohjataanpa ne vedet sieltä tänne meille. Ei muuta kuit tuumasta toimeen, ja á vot, järven pinta laski 13 metriä.

No haloohan siitä sitten pikkuhiljaa nousi, ja kantautui Los Angelesiin asti. Nämä miettivät asioita vielä toisenkin kerran, ja saivat veden kulutusta merkittävästi vähenemään. Vettä otetaan joesta edelleen, mutta sitä ei imetä ihan kuivaksi, joten nyt siitä pääsee joku liru aina Mono Lakeen astikin, eikä pinta enää laske.

Mono Lake
Kinttupolkua pääsi hyvin järven rantaan asti. Kovettunut rantamuta kantoi hyvin. Kunnes yhtäkkiä lakkasi kantamasta, ja sitten olikin uudet lenkkarit kurassa.

Tämä rapakko kuuluu samaan sarjaan kuin Salt Lake Cityn vieressä oleva suolajärvi ja useammat muutkin Utahin ja itäisen Kalifornian välissä sijaitsevat järvet. Niistä ei ole minkään näköisiä laskujokia, jotka veisivät mereen asti. Niistä onkin kehittynyt suolajärviä. Ja missä vettä ei ole järveksi asti, paikalle on voinut muodostua suola-aavikko.

Mono Laken veden suolapitoisuus on kaksinkertainen Tyynenmeren suolapitoisuuteen verrattuna, ja lisäksi vesi on erittäin alkaalipitoista. Näinpä siellä ei elä minkään sortin kaloja, ainoastaan jotain planktoneita pa sormenpään kokoisia katkarapuja.

Mono Lake
Suola ja muut mineraalit muodostavat järven rantaan jos jonkinnäköisiä epämääräisen muotoisia kivipaaseja.

Järvellä höökäsi kylmä tuuli niin, että hyvä kun pystyssä pysyi. Totaaliseksi yliampumiseksi kuvittelemani ratkaisu kärrätä Kaliforniaan paksuimmat untuvatakkimme, joita edellisen kerran tuli käytettyä Huippuvuorilla, osoittautuivat tällä reissulla todella tarpeellisiksi.

Hetken järveä hämmästeltyämme hyppäsimme autoon ja jatkoimme kotimatkaamme. Johan sitä kuitenkin oltiin ehditty kolme minuuttia tähän mennessä ajaakin. Ja seuraavan kolmen minuutin kuluttua alkoi repsikan penkiltä kuulua pyyntöä lounastauon pitämisestä pikapuoliin. Oli kuulemma nälkä. Johan aamupalasta olikin tunnin verran kulunut aikaa.

Olisimme ehkä poikenneet matkalla päätieltä vartin ajomatkan päässä olevaan Bodien vanhaan hylättyyn kaivoskaupunkiin pällistelemään Kalifornian kultarynnäkön ja sen jälkeisen kultakauden aikaista kylää. Kun vuoresta oli kaivettu irti kaikki, mitä siitä lähti, lähtivät kullankaivajatkin. 2600 metrin korkeudessa vuoren kupeessa sijaitseva kylä oli kuitenkin nyt suljettu. Joulukuun puolivälissä alueella oli pari peräkkäistä maanjäristystä, jotka vaurioittivat jonkun verran noita vanhoja rakennuksia, ja turvallisuussyistä sinne ei toistaiseksi päästetä ketään.

Itäisen Sierra Nevadan köyhien kylien läpi ajaessamme totesimme, että eivät nämä kyllä vahingossakaan pääse esimerkiksi turistien rahoista rikastumaan. Ei löytynyt nimittäin ensimmäistäkään auki olevaa lounasravintolaa niistä kaikista Kalifornian puolen pikkukylistä, joiden rakennusten tyyliä (tai sen puutetta) Mari oli tulomatkalla ihmetellyt. Heti Nevadan puolella pysähdyimme lounaalle Topaz Laken rannalle samaan paikkaan, jossa olimme tulomatkalla yöpyneet.

20170102_103359
Kohti Topaz Lakea ajellessa keli laakson pohjalla oli aurinkoinen, mutta tuolla vuorten päällä näkyi jo kunnon pilvet. Sää tulisi vaihtumaan kuin veitsellä leikaten.

Lounasravintolan pihaan parkkeeratessa taivaalta tuiskutti alas ensimmäisiä lumihiutaleita ennakoiden iltapäivän ohjelmaa. Varsinainen lumentulo alkoikin sittemmin heti, kun tie alkoi nousemaan alavalta pellolta lehmien keskeltä ylös kohti vuoristoa.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s