Pääsin viimein lautalla Port Townsendiin. Sieltä lähdin ajelemaan Olympic Peninsulan pohjoista rantaa pitkin länteen päin kohti Yhdysvaltojen mainlandin tai lower 48:n luoteisinta nurkkaa. Tie kulki upeissa maisemissa, ja auringon lasku toi lisää sävyä näköalaan. Lähtiessäni ajamaan Port Townsendistä länteen päin määränpää ei ollut vielä selvillä.Matkalla maisema oli yllättävän kotoista kaikkine tienvarressa olevine kuusimetsineen ja soineen. Sain jopa kotoa kehotuksen käydä keräämässä lakkoja, koska jääkaapissamme on enää yksi pieni purkki lakkahilloa. Ei tainnut nyt olla kuitenkaan sesonki parhaimmillaan siihen puuhaan.

Katselin kuitenkin noin puolimatkaan, Port Angelesiin päästyäni, että sillä kohtaa sijaitseva Olympic National Parkin opaskeskus oli jo mennyt kiinni, joten en lähtenyt sinne, vaikka olin pitänyt sitä yhtenä mahdollisuutena. Ehtisin illaksi Neah Bayhin, Makah-intiaanien reservaattiin, jos en jäisi kupeksimaan matkalle.

Pääsin perille muutaman valokuvaustauon pidettyäni juuri auringon laskettua. Mitään majoitusvarausta en ollut tehnyt, koska netistä en löytänyt mitään halvempaa, kuin reilu 100$ maksavan leirintäalueen mökin. Tämä intiaanireservaatti-kylä oli illalla hiljainen, ei juuri ketään missään. Tien varressa oli jopa yksi motelli hyvin nähtävillä. Se oli kuitenkin sen näköinen, etten edes pysähtynyt sen kohdalla. Rivi puuparakkeja, jotka näyttivät juuri kaatumaisillaan olevilta, enkä ollut varma, oliko jokaisessa ikkunanreiässä edes lasi ehjänä. Pari kertaa ajoin kylänraitin päästä päähän, ja kävin jopa muutaman kilometrin päässä leirintäalueella toteamassa, että ne mökit tosiaan maksavat yli satasen. Illan jo pimetessä lähdin ajelemaan kylän hämäriä sivukatuja, koska eräässä kulmassa bongasin ruosteisen mainoskyltin ”Butlers Motel”. Toden totta, parin kulman takaa löysin valoa. Parakkimaisia rakennuksia taas, mutta nyt ihan hoidetun näköisiä. Sattumalta omistaja oli juuri pihalla pyykkisaavi sylissä menossa petaamaan ainoan vapaan huoneensa sänkyjä. Tein siinä lennossa kaupat siitä huoneesta yhdeksi yöksi. Lennossa sikäli, että mammalla oli melkoinen vauhti päällä.

Muori oli melkoinen häsläri. Esimerkiksi maksaessani huonelaskuani heti sisäänkirjautumisen yhteydessä täti kynää etsiessään pudotti pöydältä muutaman esineen lattialle. Todettuaan, ettei toimistossa ole kynää, hän lähti hakemaan sellaista naapurista kotoaan. Kolme kertaan hän juoksi tämän välin, koska aina unohtui joko avain, se kynä, tai sitten kotiovi jäi auki. Muori oli kuitenkin oikein mukava ja ystävällinen. Puhetta oli kuitenkin hiukan haastavaa seurata, koska tädillä ajatus kävi ilmeisesti suuta nopeammin, ja puheenaihe vaihtui noin neljä kertaa kesken jokaisen lauseen.  Hän esitteli vastaanotossaan olevaa museota, jossa oli esillä paikallisia eläimiä täytettyinä, mm. mustakarhu ja puuma. Karhu ei kuulemma käy kimppuun, mutta puumaa kannattaa varoa, se on arvaamaton. Tämä yksilö oli hiljattain ammuttu kylän liepeiltä neljän muun puuman ohella, kun nämä olivat käyneet turhan röyhkeiksi.

Tämä Makah- intiaanien kylä sijaitsi sademetsän liepeillä. Kyllä. Olympic National Parkissa on monin paikoin sademetsää. Ihan varma en nyt ole sen tieteellisestä määrittelystä, mutta kaikissa opaskirjoissa näin mainitaan. Sataahan näillä seuduilla ihan hirveästi, ja on suhteellisen lämmintäkin. Ja oman kämppäni kuistilla kuuntelin metsästä kantautuvia lintujen ääniä, jotka olivat sen verran voimakkaita, että fiilis oli kieltämättä ihan sademetsämäinen.

Nostaessani pakaasejani autosta tiellä käveli yksinäinen mies, joka tuli kohti, ja noin viiden metrin päässä pysähtyi, ja hätäisen kuuloisena kuiskasi: ”Kuuletko? Ne ovat piirittäneet meidät” Hetken jo hätkähdin, mutta parin sekunnin päästä ymmärsin tämän kaverin olevan ehkä saapumassa kotiinsa jostain illanvietosta, ja ajatteli siinä hiukan säikytellä intiaanikylään saapunutta turistia. No, jos se ratsuväki kohta hyökkää, niin menen pois tieltä, sisälle nukkumaan.

Aamulla lähdin aikaisin liikenteeseen. Ajoin muutaman kilometrin verran tien päähän, ja lähdin patikoimaan kohti Cape Flatteryä, sitä luoteisinta nurkkaa kohti. Polun alun infotaulullakin varoiteltiin, että puumia on näkynyt (niitä kokoluokaltaan ilveksen ja leijonan välisiä kissaeläimiä…), ja kehotettiin kantamaan mukana tarjolla olleita vaellussauvoja. Kun hotellinpitäjämuorikin oli niistä edellisenä iltana varoitellut, niin otin karahkan mukaan, vaikka hiukan luulenkin, että paikalliset vaan naureskelevat kepakkoja kantavien turistien kustannuksella. Cape Flateryyn oli noin parinkymmenen minuutin mittainen patikointi polkua pitkin.

Polun päässä oli muutamaankin kohtaan rakennettu rantakielekkeiden päälle maisemien ihailua varten laiturimaisia tasanteita.

Komea paikka, vaikka pilvinen sää hiukan verottikin näyttävyyttä. Ei näkynyt myöskään valaita, joita sieltä usein voi kuulemma bongata.

Patikointireissun jälkeen ajoin vielä kerran kylälle tankkaamaan autoani. Tankattuani näin sivusilmällä huoltoaseman takana meren rannassa jotain liikettä, joka kiinnitti huomioni. Iso kotka lenteli rantaviivaa pitkin. Nappasin nopeasti autosta kameran, ja juoksin perään. Kotka laskeutui laiturin päässä olevan tolpan nokkaan noin parinkymmenen metrin päähän minusta. Muutaman kuvan napsittuani se lensi pois, ja katselin ympärilleni, ja totesin, että sillähän on siellä useita kavereitakin. Kolme kotkaa istui yhden sähköpylvään päässä rinnatusten. Ja viereisten tolppien päissä istui valkopääkotkia. Enpä ole noin montaa kotkaa ikinä ennen yhdellä silmäyksellä nähnytkään.

Kotkien lisäksi Olympic peninsulalla oli jos jonkin laista minulle ihan tuntematonta pienempääkin lintua liikenteessä.

Muutoin reservaatista jäi kyllä valitettavasti hiukan huono fiilis. Olin toki ennakolta kuullut, että elo niissä on aika ankeaa ja päihteiden sävyttämää. En siis tosiaan odottanutkaan näkeväni päällikkö Istuvaa Härkää patsastelemassa tärkeän näköisenä sulkapäähine päässä tiipiinsä edustalla rauhanpiippua poltellen. Paikka oli täynnä ränsistyviä rakennuksia. Niitä oli jopa enemmän kuin San Franciscon Missionin alueella. Pihamaat olivat täynnä romua ja ruostuvia autonraatoja.

Tien varressa oli hämmästyttävän usein kylttejä, joissa valistettiin huumeiden käytön vaaroista, sekä korostettiin, että se ei ole intiaanien perinteen mukaista. Voihan toki olla, että valistus on tehnyt tehtävänsä, mutta silti rohkenen epäillä, että ei kylällä näitä kylttejä olisi, jos ei olisi huumeongelmaakaan. Muualla Washingtonin osavaltion teiden varsilla on siellä täällä näkynyt liikennemerkkejä, joissa kehotetaan olemaan ajamatta humalassa. Kyltin alla on sitten aina ”Im Memoriam” ja jonkun henkilön nimi. Ilmeisesti ajanut itsensä hengiltä kännissä, tai joutunut humalaisen yliajamaksi. No, täällä Makah-reservaatissa samanlainen kyltti valisti, ettei saa ajaa huumehöyryissä, ja alla oli sanomaa vahvistamassa kolme nimeä.

Yhtään sulkapäähinettä tai tiipiitä en kylällä nähnyt. Sen sijaan toteemipaaluja oli useitakin. Ne olivat niin hyvässä kunnossa kylän muuhun alennustilaan verrattuna, että luulen niiden olleen lähinnä turisteja varten esillä.

Totesin tämän paikan nähdyksi, ja lähdin ajelemaan takaisin highway 101:lle. Reitti oli komea näin päivännäölläkin.