Jätettyäni intiaanit taakseni ajoin Highway 101:stä etelään. Poikkesin välillä Olympic National Parkissa pällistelemässä sitä luvattua sademetsää. No, olihan siellä vehreää ja kosteaa. Tiedä sitten mikä sen sademetsän virallinen määritelmä oli.

Ajattelin ajaa mainostetun 31 mailin mittaisen kierroksen Lake Quinaultin ympäri. Esitteissä ja kyberavaruuden mainosteksteissä oli luvattu siellä olevan täynnä hienoa maisemaa, sademetsää, sekä lyhyiden kävelymatkojen päässä tieltä olevia vesiputouksia. Pääsin noin 12 mailin kohdalle, kun keskellä tietä oli tietyömaan puomi, ja kyltti, jossa julistettiin tien olevan poikki. Vissiin ei oltu aamulla työkoneiden arvonnan jälkeen huomattu ottaa varastolta riittävästi tuollaisia kylttejä mukaan. Olisi nimittäin äkkinäisempi kaveri voinut kuvitella, että sellainen informaatio olisi voitu laittaa myös ihan jo vaikka sinne risteykseen, josta tämä rengasreitti alkoi. Tulipahan ajeltua sitten metsässä järven rantaa edes takaisin. Olihan se pusikko tiheää, mutta en tiedä nyt sitten siitä järvimaiseman kauneudesta. Menkää mieluummin katsomaan kaunista järvimaisemaa vaikka Punkaharjulle.

Katselin sääennusteesta, että Mt Saint Helensillä pitäisi olla kirkasta. Tämän elon merkkejä taas osoittavan tulivuoren voisi siis nähdä. Päätin tehdä pienen koukkauksen sisämaan puolelle, ja käydä pällistelemässä mäkeä, josta räjähti pari sataa ylintä metriä taivaan tuuliin purkauksessa vuonna 1980. Päästyäni oikein isolle tielle katselin huolestuneena vuoren suuntaan. Sillä suunnalla oli nimittäin täysin pilvistä. Ei muuta kuin uusi sääennusteen tarkastus. Se lupasi mahdollisesti pilviä. Pitäisi varmaan itse alkaa tekemään näitä ennusteita, kun vailla minkäännäköistä meterologista koulutusta pystyin itse kertomaan, että siellä ihan varmasti oli täysin pilvistä. Kaikkialla muualla näköpiirissä oli kyll äaurikoista, mutta vuori oli liimannut pilvet itseensä. Löytämäni nettikameran kuvakin vahvisti asian. Tai sitten sen kameran linssiä ei oltu pyyhitty edellisen tulivuorenpurkauksen tuhkasateen jälkeen.

Plan C: Ajoin isoa tietä illaksi Portlandiin. Tulisipahan sekin pitäjä sitten nähtyä. Siellä oli mainostettu olevan runsaasti hyviä pienpanimoita, joiden tuotoksia ajattelin hiukan maistaa. Parin tunnin mittainen iltakävely kylällä antoi tuloksen, että rauhallinen, hiukan tylsä keskusta, jossa on useita puistokatuja. Niitä paljon puhuttuja panimoravintoloitakin löysin pari.

Seuraavana aamuna suunnistin takaisin ison lätäkön rantaan, ja jatkoin taas valtatietä 101 kohti etelää. Olin päättänyt käydä surffaamassa. Oregonin rannikkoa oli kehuttu siihen tarkoitukseen sopivaksi. Näin todellakin vaikutti olevan. Hiekkarantaa silmän kantamattomiin, ja ihan mukavan oloista aaltoakin. Ei nkuitenkaan niin hyvää, ettei jotain huonoakin. Yhtä ensimmäistä surffilautavuokraamoa ei nimittäin ollut missään. Siis sellaista, joka olisi ollut auki. Kiertelin useammassakin kylässä yhtä hyvällä tuloksella. Niin Cannon Beach, Rockaway Beach, Otter Rock kuin muutama muukin hylätyn näköinen kylä oli rantamaisemiltaan täydellinen, mutta ei tosiaan taida olla rantaurheilusesonki parhaimmillaan, kuten näistä oheisista valokuvista pystyy päättelemään. Ilta tuli, enkä siis päässyt surfaamaan. Yöksi bongasin taas sellaisen elokuvista tutun amerikkalaisen kaksikerroksisen tienvarsimotellin. Voin muuten kertoa, että ovat ainakin tähän astisen kokemukseni perusteella paljon tylsempiä paikkoja, kuin elokuvia katsomalla voisi kuvitella.

Ensimmäinen lautavuokraamo tuli vastaan pyytämättä ja yllättäen Highway 101:sen varrella Dunes Cityn jälkeen. Tämä putiikki tosin vuokrasi lumilautoja siihen käyttöön, että niillä olisi voinut laskea alas hiekkadyyneiltä. Olin kuitenkin jo ohittanut jonkin aikaa sitten Oregonin dyynialueen, enkä jaksanut enää kääntyä takaisin leikkimään. Muutaman kymmenen kilometrin matkalla meren ranta oli tosiaan todella hienohiekkaisten dyynien valloittama. Dyynien jälkeen eteen tuli hetkeksi komea järvimaisema.

Ennen dyynialuetta pysähdyin tien varressa merileijonaluolan kohdalle. Rantakalliossa oli muutamia satoja metrejä pitkä luola, jossa asustaa merileijonayhdyskunta.Tällä kertaa elikot olivat päättäneet viettää päiväänsä auringonpaisteisella terassilla. Ei huono valinta. Näitä elukoita olen jo kyllä tavannut ihan San Franciscossakin, jossa ne lähinnä vain pitävät hölmöä ääntä maatessaan sataman ponttoonilaitureilla Pier 39:n vieressä.  Tällä pysäkillä mielenkiintoisempaa nähtävää oli kuitenkin aivan merileijonien rantakallion edustalla uiskennellut harmaavalas.

Dyynialueen jälkeen alkoi varsinainen maisemareitti. Tie kiemurteli rantaviivaa mukaillen välillä korkeallakin rantakallioiden päällä. Matkan teko keskeytyi vähän väliä pysähtyessäni pällistelemään maisemia. En tapani mukaan muodostanut tällekään matkalle suuria ennakko-odotuksia. Jos olisin niin tehnyt, niin en varmasti olisi osannut arvata Oregonin rannikkoa näin komeaksi paikaksi.

Tähän mennessä, juuri Kalifornian rajan ylitettyäni, voin sanoa, että maisemiltaan tämä reissu on ollut todella upea. Aivan mahtavia luotoelämyksiä niin kummallisten eläimien, mahtavien maisemien, tai kauniiden kasvien muodossa on tullut eteen jatkuvalla syötöllä. Tylsimmät paikat ovat olleet Seattlen sekä Portlandin keskustat.