Viimeinen päivä Yellowstonessa

on

Tämän reissun viimeisenä telttayönä löysin vihdoin sopivan kombinaation varustusta, joiden avulla näissä Wyomingin kylmissä öissä pysyi lämpimänä. Parempi myöhään, kuin…

Pakkasimme auton, ja lähdimme ajelemaan kohti Yellowstonen pohjoisosaa.

Yellowstone
Matkalla pikku pysähdys yhdellä levähdysalueella, jonne oli rakennettu hämmästelylaituri Firehole River -joen penkalle. Joen penkka tarkoitti tässä tapauksessa monen kymmenen metrin korkuista kallionjyrkännettä alhaalla kuohuvan kosken päällä.

Seuraavaksi otettiin pieni ketunlenkki pois valtatieltä.

Yellowstone
Firehole Lake Drive oli muutaman kilometrin mittainen lenkki päätien sivussa. Tämä yksisuuntainen tie kierteli useamman kuuman ja värikkään lähteen kautta. Aivan jokaisen lätäkön kohdalla ei noustu pois autosta, muuten oltaisiin varmaan vieläkin sillä retkellä.

Ketunlenkiltä taas päätielle palattuamme ei matka kuitenkaan jatkunut montaakaan sataa metriä. Tien toisella puolella näkyi jälleen yksi iso ja värikäs kuumien lähteiden alue. Parkkeerasin tien penkalle, ja lähdimme jalkapatikassa suunnistamaan muiden turistien sekaan. Jossain päin Yellowstonea ehdin jo välillä saamaan sellaisen illuusion, että näin isossa kansallispuistossa turistit jakautuvat ilmeisen tasaisesti joka paikkaan, koska suuriakaan ruuhkia ei ollut Old Faithfulin ja Grand Prismatc Springin jälkeen ollut. Virhetulkinnaksihan tuo sitten osoittautui. Täälläkään ei tarvinnut yksin tuota parinkymmenen sentin korkeuteen tuliperäisen maan ja lähteiden yläpuolelle rakennettua laituria muistuttavaa kävelyväylää kulkea.

Yellowstone
Kovasti on kirkkaita nämä vedet. Ja runsaasti on väkeä tulossa niitä katselemaan. Laiturin täydeltä porukkaa kuvan oikeassa laidassa marssimassa lähteiden ääreen. Tiellä jonotetaan parin sadan metrin mittaisessa harvassa jonossa, että päästään kääntymään jo valmiiksi täydelle parkkipaikalle mahdollisimman lähelle polun päätä. Me parkkeerasimme toiselle puolelle tietä, ja kävelimme 100 metriä enemmän, mutta olimme silti varmasti paljon ripeämmin paikalla, kuin nuo jonottajat.
Yellowstone
Kiehuva savipata

Nämä kaksi vierekkäistä reikää maassa, Red Spouter ja Blue Spouter nimiltään, puhaltavat kuumaa höyryä katkeamattomalla pöhinällä maan sisästä. Videon äänenlaadussa ei siis ole vikaa. Toinen kolo on värjäytynyt siniharmaaksi, ja toinen punertavaksi höyryn eri lähteistä ja niiden toisistaan poikkeavista mineraalipitoisuuksista johtuen.

Totesimme, että nyt on nähty riittävästi värikkäitä kuumia lähteitä. Tälle päivälle oli matkasuunnitelmassa vielä paljon muutakin, joten ihan jokaisessa mielenkiintoisessa tienvarren kohteessa ei passannut pysähtyä. Seuraava etappi olisi Grand Canyon. Ja jotta matkasta ei tulisi ihan liian pitkä, niin nyt tarkoitetaan Grand Canyon of Yellowstonea, eikä sitä Arizonassa sijaitsevaa nimikaimaansa, jossa kävimme tammikuussa.

Yellowstone
Pysähdyimme ainoastaan muun liikennevirran mukana lähellä Canyon Villagea katselemaan paria tien varressa ruohoa mussuttanutta biisonia. Tuo taaempi noista sai ilmeisesti syömisestä tarpeekseen, ja alkoi näyttävästi piehtaroida selällään heinikossa.

Yellowstone River -joki putoaa kutakuinkin maan pinnalta parin ison putouksen myötä 400 metriä syvään kanjoniin. Tämä on kyllä melkoinen matemaattinen epäyhtälö, sillä nuo putoukset ovat 36 m, ja 102 m korkeat. Vaikka lyhyellä matematiikalla miten laskee, niin ei niistä kyllä neljää sataa metriä tule. Maan pinta joen penkalla kohoaa alavirtaan mennessä, joten se selittää osaltaan korkeuseroa. Sitä se sen sijaan ei selitä, miten se joki on alkujaan sinne ylämaahan päin lähtenyt virtaamaan. Toki noiden putousten jälkeen joki jatkuu kunnon koskena, joten korkeuseroa syntyy niinkin.

Grand Canyon of Yellowstone
Alempi eli isompi Yellowstonen putous. Jos oikein tarkkaan zoomaa, niin putouksen reunalla oikealla rannalla voi nähdä porukkaa näköalapaikalla.

Kanjoni oli nähty, matka jatkui pohjoista kohti. Jo lounasta kanjonin laidalla tehdessämme taivaalta oli tullut muutama pisara vettä. Nyt sitten ihan salamoiden ja jyrinän säestämänä vettä alkoi tulla enemmänkin. Hyvä, saipahan loputkin suolat pestyä auton alustasta, ja säästyisin selityksiltä vuokra-autoa aikanaan palauttaessani. Bonnevillen suola-aavikolta auton alustarakenteet ja pyöräkotelot olivat nimittäin paksun vakoisen suolakerroksen peitossa, ja se ei meinannut millään lähteä pois.

Yellowstone buffalos
Sateen loputtua näkyi jälleen tien varren niityllä biisoneita. Tällä kertaa niitä piti hukan jo etsiä pidemmällä kameran putkella. Etualan niityllä oli kaksi, ja taaempana ojan reunalla kolme lisää.
Yellowstone
Overhanging Cliffs. Melkoinen luonnon luoma kallionleikkaus, joka kaartuu korkealla tien päälle.

Jälleen erään mutkan takana oli äkkijarrutuksen paikka. Liikenne seisoi kuin paremmassakin saksalaisessa staussa. Mitään näkyvää syytä ei heti tälle ruuhkalle huomattu. Porukka sekä autoissa, että jalkautuneena pientareille, tähysti kuitenkin yhteen tiettyyn suuntaan, joten jotain siellä arvattavasti olisi nähtävää. Mari bongasikin sitten vastakkaisen rinteen niityllä kuljeksimassa harmaakarhun. Koska liikenne seisoi kuitenkin, kaivoin takapenkiltä kameran, ja yritin zoomailla otusta etsimeen.

Yellowstone
Hyvällä mielikuvituksella varustettu henkilö erottaa kuvassa harmaakarhun. Se ehti juuri huomata jaloissaan jotain, pysähtyä, ja kääntää päänsä kohti maata. Se vetäytyi tuohon kohtaan pitkäkseen, joten sitä ei enää erottanut ennen kuin liikennevirta liikahti taas eteenpäin.

Viikon verran Huippuvuorilla, toistakymmentä päivää Yosemitessa, ja nyt 4 päivää Grand Tetonissa ja Yellowstonessa on seikkailtu alueilla, jossa olisi hyvä mahdollisuus törmätä jonkinlaiseen karhuun. Niistä jopa kovasti varoitellaan, ja annetaan toinen toistaan tiukempia ohjeistuksia toimimisesta kohdattaessa karhu. Nuo otukset on jo moneen kertaan mielessä tullut kategorisoitua satuolennoiksi, kun niistä ei ole näkynyt vilaustakaan. Nyt voidaan vetää rasti seinään, kun tuo niityn poikki lönkötellyt eläin tuli nähdyksi.

Vielä yksi tuliperäinen maanmuodostelma tälle reissulle oli edessä. Mammoth Hot Springs. Täälläkään ei tarvinnut yksinäisyydestä kärsiä. Ajelimme kallionmuodostelman päällä kulkevalle pikkutielle. Kaikki alemmat parkkipaikat olivat täynnä, ja täältä ylhäältä pääsi lähemmäs näitä kummallisia muodostelmia.YellowstoneMammoth Hot Springsin alue ei sijaitse Yellowstonen supertulivuoren kraaterin alueella, mutta kuulemma tuo tuliperäisyys on kuitenkin jäljitettävissä sinne samaan magmapesäkkeeseen. Vesi tulee tänne aina Norris Gayser Basinista asti kallionhalkeamia pitkin, ja jäähtyy matkalla ollen täällä pintaan päästyään enää +80˚c.Yellowstone

Yellowstone
Kuuma vesi puskee maasta ylös kalkkikiven läpi, ja tuo mukanaan runsaasti kalsiumkarbonaattia, eli lähinnä veteen liuennutta kalkkikiveä. Pinnalle päästyään tästä seoksesta hiilidioksidi haihtuu pois, jolloin kalkkikivestä muodostuu taas kiinteää ainesta. Tällöin muodostuu näitä valkoisia terassitasoja. Kaikenlaiset väriyhdistelmät valkoisen seassa ovat kuumuudessa viihtyvää bakteerikasvustoa.

Nuo terassimuodostelmat muodostuvat siten, että kun kuuma kalkkikivipitoinen vesi hiljalleen valuu rinteen jyrkän reunan yli, niin siinä kohdassa muodostuu pientä teräväsärmäistä kalkkikiveä hiilidioksidin paetessa seoksesta. Hiukan loivapiirteisemmässä rinteessä rinteen epätasaisiin kohtiin muodostuu helposti pieniä vesilätäköitä. Tätä kiven kiinteytymistä tapahtuu enemmän lätäkön reunoilla ja seinämillä. Kun näin muodostuvan pienen altaan seinämien yli virtaa lisää vettä, tuo seinämän ylitys on jälleen aiemmin mainittu jyrkän reunan ylitys, jolloin kiveä muodostuu seinämälle lisää. Tällöin vesiallas luonnollisesti syvenee, kun sen seinämät kasvavat. Lisää geologiaa voi halutessaan lukea vaikka täältä.YellowstoneYellowstone

YellowstoneKun näitä kiviterasseja oli katseltu riittävästä, ja opaskeskuksen tarjoamiin faktoihin oli hiukan perehdytty, oli aika sanoa Yellowstonelle hyvästit. Ajelimme liikenteenjakajalla päivällistään mäyssyttävien hirvien lomitse pois Mammothin pienestä kyläkeskittymästä, joka itse asiassa on vanha armeijan kasarmialue. Kun tämä kansallispuisto oli vuonna 1872 perustettaessaan lajinsa ensimmäinen, niin ei oltu tietenkään perustettu mitään organisaatiota sitä hoitamaan ja valvomaan. Niinpä annettiin armeijan tehtäväksi valvoa aluetta, ja paikalle lähetettiin oma sotilasosasto. Ihmisethän eivät olleet tottuneet alueeseen, josta ei saisi kaataa puita, tai vallata tonttimaata, tai tehdä mitään muutakaan tämän tyyppistä. Armeijalla oli ilmeisesti riittävä määrä auktoriteettia alueen valvomiseen. Vasta vuonna 1916 perustettiin National Parks Sevice -organisaatio, jonka rangerit eli puistonvartijat huolehtivat nykypäivänä kaikista USA:n kansallispuistoista.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s