Oregonin ja Kalifornian rajan tuntumasta Crescent Citystä herättyäni jatkoin 101:sta rantaa pitkin etelään. Ensimmäisen hiukan suuremmat asutuskeskittymät ovat Arcata ja Eureka. Jos haluaa säästää aikaansa, niin Arcataan ei kannata suotta poiketa. Tylsää hiukan huonosti pidettyä omakotialuetta, sekä ei edes niin hiukan huonosti pidetty teollisuusaluetta. Tosin Lonely Planetinkin mukaan paikkakunnan kohokohta on se, kun hybridikuorma-autot toimittavat tuotteita paikallisiin yrityksiin. (?)

Eurekan vanha keskusta on kyllä ihan kivan näköinen, mutta nämä viktoriaaniset rakennukset ovat San Franciscossa tovin asuneena jo kärsineet inflaation. Niihin verrattuna nämä kylläkin ovat paljon parempikuntoisia. Täällä ihmisille jää ilmeisesti hiukan rahaa taskun pohjalle myös talojen kunnossapitoa varten. Eurekan viktoriaanisten talojen maali ei ollut pahasti rapistunut, ja pienet pihamaatkin olivat hyvin hoidettu.

Eurekan jälkeen tie kääntyi hiukan sisämaahan päin. Tienvarsikylteissä mainostettiin ”Avenue of the Giants” –nimistä 50 kilometrin mittaista tienpätkää, joka kulkee 101:sen suuntaisesti. Hirveästi en ole täällä Baseballia seurannut, mutta arvelin, että tällä tuskin on mitään tekemistä San Francisco Giantsien kanssa, vaikka näillä kylillä yllättävän usein Giantsien fanilippuja onkin näkynyt talojen kulmilla ja autoissa.

Osoittautui, että nämä tässä yhteydessä tarkoitetut jättiläiset ovat punapuita, joita tämän tienpätkän ympäristössä kasvaa. Kieltämättä, olo oli jotenkin outo, kun ajoi ensimmäisen mutkan taakse. Tuntui, kuin kaikki mittasuhteet olisivat yhtäkkiä muuttuneet ihan oudoiksi. Aivan tiessä kiinni kasvavat ja monin paikoin jopa hiukan tien pientareen valkoisen reunaviivan yli tunkevat paksut puunrungot olivat vakuuttavan näköisiä. Tie pujotteli puita, tai välillä se kapeni, kun oli molemmin puolin tietä iso punapuu.

Nopeusrajoitus tiellä oli yleinen maanteillä voimassa oleva 55 mailia, eli noin 90 km/h, ja kun itse ei ihan tuota vauhti halunnut posottaa, vaan ihailla hiukan maisemia, sekä ennen kaikkea varoa polkupyöräilijöitä, tuli taustapeilissä usein tutuksi jonkin rekka-auton kokoisen ruosteisen pick-upin keula. Paikalliset lienivät ilmeisen tympiintyneitä heidän kotitiellään mateleviin turisteihin.

Mutta kyllä pitää myös ihmetellä, että oikein virallinen pyöräreitti on vedetty tätä kautta. Tiellä kun ei ole minkään näköistä piennarta, ja pimeitä mutkia on jatkuvasti. Vaatii keskimääräistä enemmän kansalaisrohkeutta lähteä tänne fillaroimaan. Sama pätee kyllä koko tähän Oregonin ja Kalifornian rannikon pyöräreittiin. Se kulkee välillä nelikaistaisia valtateitä pitkin. Ja pahimmillaan näissä ei tosiaan ole edes mitään piennarta, ja pykälienkin mukaan saa autolla ajaa 65 mailia eli noin 105 km/h, ja tiet ovat sen verran mutkikkaita, että näkyvyyttä ei aina kovin pitkälle ole. Kerran meinasi tulla orpo olo, kun ajoin noin kuuttakymppiä (n. 100 km/h) oikean puoleista kaistaa melko jyrkkään alamäkeen, ja joku karavaanari pick-upillaan jäähallin kokoisen asuntovaununsa kanssa lähti ohittamaan, ja takapuskurissa roikkui bensarekka. Piennarta ei ollut yhtään, ja oikealle kääntyvän mutkan näkyvyyden peitti sisäkurvassa oleva kallionleikkaus. Juuri aiemmin olin ohittanut muutaman fillaristin. Piti vain toivoa, että niitä ei olisi juuri siinä mutkassa enempää.

Tämän Avenue of the Giantsin varrelle oli tehty kahdeksan rastin mittainen ”luontopolku”, jota siis edettiin ajamalla autolla tietä pitkin pysähtyen aina osoitetulle parkkipaikalle ihmettelemään jotain tähdelliseksi katsottua kohdetta. Kävin eräällä rastilla patikoimassa neljän kilometrin mittaisen polkulenkin punapuumetsikössä. Isoja olivat puut. Väittävät, että nämä saattavat kasvaa jopa 3000 vuotta vanhoiksi. Useimmat näistä ovat kuitenkin 400-600 vuotiaita. Pituutta isolla punapuulla voi olla reilu 100 metriä, ja rungon halkaisija voi olla jopa 8 metriä. Kaarnakin voi olla sellaiset 60 cm paksu. Tulee tikalla niska kipeäksi.

Kävin ajamassa myös turistibrosyyreistä tutuksi tulleen valokuvan mukaisesti yhden punapuun läpi autolla. Näitä tällaisia läpiajettavia puita on kuulemma kaikkiaan kolme kappaletta, mutta vain tämän yhden mainostettiin olevan sellainen, jossa tämä tunneli on luonnollisesti muodostunut.

Luonnollisuudesta voidaan taas olla montaa mieltä, enkä jaksanut jäädä ilmaisemaan omaa mielipidettäni paikan isännälle. Puu oli siis erään talon takapihalla, ja pari metriä korkean lauta-aidan taakse pihaan pääsi portista maksamalla 6 dollaria. Pihametsikköön oli asfaltoitu yhden henkilöauton levyinen tie, joka kulki puiden välistä, ja sitten tämän yhden puun läpi. Mikäli tämä aukko oli luonnollinen, niin täytyy sanoa, että yllättävän tasaista pintaa on puun sisäsyrjälle muodostunut. Sen verran on joskus tullut puutöitä tehtyä, että vaikka ei se pinta sentään ollut lakattu, niin olisin voinut kuvitella kirvestä, moottorisahaa ja jopa höylää käytetyn, sekä pintaa polttamalla käsitellyn. Mutta luonto on ihmeellinen paikka.

No, kai se kolo alkujaan oli ihan aidosti luonnollinen, koska puu oli sisältään ylös asti täysin ontto. Latva oli vissiin jo aikoja takaperin katkennut, mutta puu eli vielä. Sitkeitä ovat punapuut.

Kun 32 mailia tätä tietä oli ajettu, niin punapuumetsikkö loppui, ja tiekin vaihtui tylsästä 247:sta legendaariseksi highway 1:ksi. Highway tuntui tosin monin paikoin aika liioitellulta määritykseltä. Sen verran pientä polkua oli vedetty tiukalle mutkalle ennen rantaa olevaa matalaa vuoristoa ylitettäessä. Yöpaikan löysin highway 1:n varrelta Fort Bragg nimisestä kylästä. Motellin nimi oli lupaavasti Surf Motel, mutta taisi olla niin, että tällä sanalla surf viitattiin vain yleisesti rannan aaltoihin. Mitään yhteyttä paikalla ja lainelautailulla ei vaikuttanut olevan.