Kiertelin aamupäivän Fort Braggissa ympäriinsä. Ei sillä, että siellä olisi ollut yhtään mitään nähtävää. Paitsi tietenkin kalliojyrkänteinen meren ranta, mutta sitä oli jo tullut katseltua muutama sata mailia. Odottelin sen sijaan, että Mari suvaitsisi herätä kotosalla San Franciscossa, ja vastata puhelimeen. Täällä kehitysmaassa kun ollaan, niin kännykkäverkko ei ole niin kehittynyt, että puhelin kuuluisi joka paikassa. Asia, mitä Suomessa on tottunut pitämään itsestäänselvyytenä.

Jotenkin minulla oli sellainen mielikuva, että täällä Kaliforniassakin olisi jotain tuon mobiiliteknologian kehityksen eteen tehty. Ei se ainakaan näy siten, että kännykkä olisi kovin luotettava yhteydenpitoväline mobiilinetistä nyt puhumattakaan. Olin viime päivät ajellut sellaisessa raadiosguggassa, etten tiennyt moisia olevan olemassakaan enää nykypäivänä. Suunnistamaankin jouduin paikoitellen kaikenlaisten matkailuesitteiden takakansien toinen toistaan tarkemmilla karttapiiroksilla.

Offline-tilassa navigoinnin mahdollistava karttaohjelma olisi kiva myös Androidille. Windows rules! Jotain Heren karttoja saa kyllä ladata offline käyttöä varten, ja niiden mainostetaan toimivan myös Androidilla. No, minun luurini lienee sitten jokin muu, kuin Android, vaikka luulin sen sellainen olevan. Google Mapsissakin saa nykyään ladattua offline –käyttöön karttoja. Kuitenkin alue, jonka sieltä pystyy lataamaan, on niin pieni, että se ei oikein sovellu tällaiseen pidemmän matkan käyttöön, vaan esimerkiksi kaupungin keskustan läpi suunnistamiseen.

Puolen päivän jälkeen kotoa sitten ilmoitettiin, että lauantaipäivään oli jo havahduttu. Tyyny oli kyllä ollut hyvin, mutta päivään oli kuulemma herätty jo aikoja sitten. Sittemmin oli jo pyykätty ja siivottukin, ja ties mitä muuta huushollattu, puhelin oli vaan ollut ääänettömällä. Kuulumiset kiva kuulla, mutta tämä ei ollut suinkaan ainoa seikka, miksi olin Fort Braggissa päivystänyt. Olimme nimittäin sopineet, että Mari tulisi bussilla jonnekin päin San Franciscosta pohjoiseen minua vastaan, ja ajelisimme sitten yhdessä pitkän viikonlopun ajan takaisin kotiin. Maanantaina oli nimittäin Memorial Day, eli kutakuinkin kaatuneiden muistopäivää vastaava juhlapäivä. Tämä oli siis yleinen vapaapäivä. Sovimme puhelimessa, että Mari tulee Greyhoundilla Ukiah –nimiseen pikkukaupunkiin, ja minä ajan sinne häntä vastaan.

Pääsin Ukiahiin muutaman tunnin ennen bussin saapumista, joten jouduin miettimään tekemistä aikaa tappaakseni. Se olikin about ainoa asia mitä tästä kylästä ei ilmeisesti vielä oltu tapettu. Oli nimittäin aivan kuollut pitäjä. Kadun varret olivat täynnä tyhjillään olevia liiketiloja ränsistyneissä rakennuksissa. Rautatieaseman edustalla kiskoilla kasvoi yli polven korkeudelle heinää ja jotain saniaista. (Mari oli kyllä sitä mieltä, ettei se ollut saniaista.) Kylällä liikkuvat ihmiset saattoi laskea yhden käden sormilla. En tiedä, saattaahan olla, että pitkä viikonloppu oli ajanut muuten niin eloisan ja mukavan kaupungin asukkaat jonnekin evakkoon. Luin nimittäin kaupungin nettisivuilta, että paikka oli vasta valittu Yhdysvaltojen kuudenneksi miellyttävimmäksi pikkukaupungiksi asua. En ole varma, haluanko tutustua kärkikymmenikön ulkopuolelle jääneisiin paikkakuntiin.

Illemmalla kävi ilmi, että olin löytänyt Ukiahista jotain muutakin, mitä ei oltu harmikseni tapettu. Kävin nimittäin paikkakunnan parhaaksi mainostetussa ravintolassa syömässä. Ihan hieno paikka olikin, ja pinaatti-punajuuri-vuohenjuusto-saksanpähkinäsalaatti oli oikein maukasta. Salaatin bakteerikanta oli kuitenkin ollut sen verran eläväinen, että vatsani alkoi moista eloa illan suussa ihmetellä.

Pääsimme Marin kanssa Lakeport –nimisestä pikkupitäjästä varaamalle hotellillemme. Mukava illanvietto järven rantamaisemissa vaihtui kuitenkin punkan pohjalla voimattomana makaamiseen. Seuraavana aamuna totesin, että en pysty autoa ajamaan, joten jatkoimme huonevarausta toiseksikin yöksi.  Päivä oli sinänsä oikein kaunis, ja todella lämmin. Suurin suoritukseni oli, että jaksoin raahautua kylän läpi järven rantaan katsomaan, kun Mari kävi SUP:pailemassa. Ihan vähän otti kupoliin, kun ei itse pystynyt muuhun kuin löhöämään puun varjossa. Olutkaan ei maistunut.

Ihmettelimme siinä päivän mittaan paikallista elämänmenoa järvellä ja sen rannalla. Ei se järvi nyt mikään ihan pikku lampi ollut, mutta kuitenkin vain noin 9 x 9 kilometriä, plus yksi lahdenpoukama siihen päälle. Ja porukka raahaa valtamerikelpoisia veneitä ja huvijahtejaan sinne. Kuvioon kuului ylisuuri pick-up vielä suuremmalla moottorilla, kauhean kovalla traktorinmoottorin äänellä sekä todella korkealla maavaralla, ja tämän perään oli sitten trailerille nostettu iso vene. Tällaisista yhdistelmistä oli kylänraitilla ruuhkaa. Tällä varustuksella oli aamulla saavuttu ilmeisesti kotoa, ja laskettu paatti järveen. Kun muutama tunti oli ajettu urku auki ympäri järveä, tai joidenkin tyyliin vain lilluttu lähes tuuliajolla, iltapäivällä sitten nostettiin vene taas trailerille, ja ajettiin kotiin. Bensan kulutuksen tarkkailu ei tällä porukalla ole ihan päällimmäisenä mielessä.

Seuraavana päivänä oloni oli jo sen verran parantunut, että päästiin jatkamaan matkaa. Ajettiin Lakeportista mutkaisia ja mäkisiä teitä pitkin meren rantaa kohti. Highway 101:lle päästyämme matkavauhti hiukan kasvoi, mutta aloimme imetellä, että miksi tähän motarin varteen on pysäköity sinne tänne useampiakin autoja. Huomasimme sitten, että porukkahan on pysähtynyt siihen mennäkseen uimaan tien varressa kulkevaan jokeen. Pysähtymistä tällaisen moottoritien tyyppisen tien varteen ei täällä ole kriminalisoitu, kuten monissa muissa maissa, niinpä tien reunassa olevia pieniä piennarlevennyksiä käytettiin parkkipaikkoina. Perheet tulivat tänne varta vasten päivän picnikille. Mekin sitten pysähdyimme tätä menoa ihmettelemään. Olihan se joen mutkainen uoma hiekkarantoineen houkuttelevan näköinen, mutta nälkä vei voiton.

Parin päivän jälkeen alkoi nimittäin pikku hiljaa ruoka maistumaan. Ajoimme läheiseen Geysirsvilleen. Lähistöllä on kuulemma aktiivisia geysirejä, mutta pääsy niiden lähistölle oli tien varren kyltin mukaan yleisöltä suljettu. Meinasimme siitä huolimatta käydä katsomassa, että onko tosiaan näin. Tie muuttui kuitenkin hiekkapäällysteiseksi yhden auton levyiseksi kinttupoluksi, jota olisi pitänyt ajaa 13 km suuntaansa. Päätettiin, että pitäköön tunkkinsa. Tai Geysirinsä.

Syötyämme ajelimme Russian Riverin vartta pitkin kohti merta. Joen rannassa oli autoja paikoin ruuhkaksi asti, kun porukka oli joen rannalla vapaapäivän vietossa. Kaikki viralliset parkkipaikat olivat täynnä, joten emme päässeet parista yrityksestä huolimatta itse pulahtamaan jokeen. Ei haluttu jättää autoa ison tien varteen parin mailin kävelymatkan päähän. Lähempänä merta löytyi sitten jo tyhjiä parkkipaikkoja. Syykin selvisi, kun katsoi auton lämpömittariin. Ulkolämpötila oli merta lähestyttäessä pudonnut 15 astetta muutaman mailin matkalla. Taisivat paikalliset olla tästä tietoisia, ja siksi pakkautuneet niille hiukan enemmän yläjuoksulla sijainneille beacheille .

Russian River-joki näytti kuitenkin niin mukavalta paikalta, että päätimme vuokrata joskus kanootin, ja laskea se alas merelle. Paikkoja, jotka vuokrasivat kanootteja, näytti olevan siellä täällä joen varressa.

Ajelimme meren rantaa pitkin kulkevaa Highway Onea pitkin rauhallista tahtia ja siellä täällä pysähdellen San Franciscoon asti. Poikkesimme hiukan San Franciscon pohjoispuolella Point Reyesin niemelle. Tämä niemi on käytännössä kokonaan kansallispuiston tyyppistä retkeilyaluetta. Nyt emme meinanneet sen enempää retkeillä, kunhan nyt poikkeaismme katsomaan opaskeskusta. No, kiinnihän se oli mennyt jo viideltä. Patikoimme kuitenkin noin kilometrin mittaisen asfaltoidun maanjäristys-aiheisen luontopolun ympäri. Aihe oli valittu siksi, että polku kulkee San Andreasin liitoksen maanjäristyslinjaa pitkin. Siis sitä kuuluisaa siirroslinjaa, joka näitä kuuluisia järistyksiä täällä on aiheuttanut. Täällä patikkapolun varressa kulki sinisiä paaluja pellon ja metsän poikki osoittamassa tarkalleen siirroslinjan paikkaa.

Tyynen meren laatta matkustaa pohjoiseen, ja hankaa mennessään Pohjois-Amerikan mannerlaattaan. Kun joku paikka on aikansa kanittanut, se laukeaa irti, ja sitten järisee. Kuuluisin järistys täällä päin tapahtui 1906. Se tapahtui aivan tässä San Franciscon edustalla Golden Gatessa, ja järistys, sekä sitä seurannut tulipalo tuhosi koko kaupungin. Myöhemmiltä ajoilta toinen iso järistys oli vuonna 1989.

Polun varressa oli myös aita, joka päättyi hassusti kesken. Aita jatkui sitten kuusi metriä sivummalla. Kyltti kertoi, että aita oli siirtynyt tuon verran vuoden 1906 maanjäristyksen seurauksena. Varmaan on harmittanut, jos naapuri noin laajentaa tonttiaan. Tosin epäilen, että tämä nimenomainen aita ei ole tuossa yli sataa vuotta seissyt. Mutta onpahan taas tarinaa kerrottavaksi turisteille. Ja sitäpaitsi, oli siellä kyllä näytillä vanhoja valokuvia, joissa aita oli juuri tuon verran siirtynyt pohjoisemmaksi.