Museum of Flightissa jäi vielä ties vaikka mitä näkemättä, mutta sama teema jatkui kuitenkin seuraavana päivänä. Aloitin nimittäin tämän länsirannikon roadtripin pienellä ketunlenkillä pohjoiseen. Reilu neljäkymmentä kilometriä Seattlesta pohjoiseen Sijaitsee Everett, jossa puolestaan sijaitsee Boeingin laajarunkolentokoneiden tehdas. Siellä valmistetaan 747 jumbojettien lisäksi 767, 777 sekä 787 Dreamliner koneita.

Olin ostanut edellisenä päivänä netistä tiketin tehdaskierrokselle. Ne on aikataulutettu kierrosten lähtöaikojen mukaan. Paikalla on hyvä olla hiukan etuajassa ehtiäkseen printata ostamansa lipun ulos automaatista. Lippu kierrokselle maksoi 20$, ja siihen sisältyi pääsy ”Future of Flight” -näyttelyyn. Lippu pelkästään tähän näyttelyyn maksoi kympin. Tehdaskierrokselle ei saanut ottaa mukaan mitään laukkuja, kameroita, eikä puhelimia. Ei edes taskun pohjalla virta sammutettuna. Muistikuvia sai ottaa.

Aluksi katseltiin auditoriossa lyhytfilmi Boeingista ja tällä tehtaalla valmistettavien konemallien historiasta. Sen jälkeen pakkauduttiin bussiin. Bussiin noustessa totesin, etten selkeästikään kuulu kumpaankaan kategoriaan, joista osanottajaporukka koostui. Oli nimittäin joko amerikkalaisia eläkeläisiä, tai aasialaisia insinööriopiskelijoita. Bussilla ajettiin lähes luovutusvalmiiden, viimeisiä testejään läpikäyvien, lentokoneiden lomasta Everettin lentokentän reuna-alueita pitkin turkasen ison hallin kupeeseen.

Sen koko ei edes siinä hallin seinustalla hahmottunut, mutta kun sitä vertasi siinä seinustalla seisoviin lentokoneisiin, niin jotain mittakaavaa sai hahmoteltua. Siinä oli kuusi isoa ”autotallin” ovea rinnakkain. Jokaisesta ovesta vaan mahtuu hyvin sisään maailman suurimmatkin lentokoneet. Mutta toisaalta, kyllähän nyt jokainen iso lentokenttärakennus on paljonkin leveämpi, onhan sellaisen seinustalla jopa kymmeniä koneita parkissa. Menimme portaita rakennuksen kellariin, jossa risteili tunneleita. Täällä vasta hahmottui rakennuksen koko. Kun katsoi poikkisuuntaan rakennuksen ali kulkevan tunnelikäytävän päähän, tunnelin pää näkyi vain pienenä pisteenä. Rakennus on maailman suurin yksittäinen rakennus tilavuudella mitattuna. Tilavuutta on 13 385 378 m3. Pohjapinta-alaakin on ihan reilusti, noin 400 000 m2. Knoppitietona tähän väliin mainittakoon, että aina luotettavan Wikipedian mukaan pohjapinta-alaltaan suurin rakennus on eräs kukkahuutokaupparakennus Hollannissa. Siellä varmasti horsma poikineen vaihtaa omistajaa.

Kierroksella nousimme hisseillä muutamasta eri paikasta ylös näköalatasanteelle lentokoneiden valmistuslinjastojen yläpuolelle. Tehdas vaikutti yllättävän hiljaiselta paikalta, ikään kuin olisi ollut joku tuotantoseisokki tms. Mutta eihän siellä tietenkään peltiä mutkalle taota, eikä kappaleita rälläköidä tai hitsailla joka puolella. Tällaiset työvaiheet tehdään muualla. Täällä kasataan palapelistä lentokone. Ja kun kerran rungon kappaleet tulevat muualta, niin täällä tehdään se työ rungon sisällä. Mitä sitä nyt siellä koneen katolla kiipeilemään.  Niinpä työntekijät olivat näkymättömissä runkojen sisällä.

777-koneita valmistetaan ”liukuhihnalla”, joka liikkuu alle 10 cm tunnissa. Ei siinä oikeasti mitään hihnaa ole, vaan runko on ison lavetin päällä, kunnes jossain työvaiheessa laskutelineet asennetaan alle, ja tämän jälkeen konetta hinataan hitaasti eteenpäin. Hallin sisällä oli tällä yhdellä ”liukuhihnalla” kuusi eri valmistusvaiheessa olevaa 777:aa.

787 Dreamlinereiden osalta tämä tehdashalli on vain kokoonpanohalli. Rungon osat valmistetaan pitkin maailmaa, mm. Italiassa ja Japanissa. Valmiit rungon kappaleet lennätetään Everettiin aika veikeän näköisen rahtikoneen ruumassa. Ruuma on sen verran iso, että toisen laajarunkoisen koneen runnko mahtuu sinne sisään. Yksi neljästä olemassa olevasta tällaisesta 747:sta muokatusta Dreamlifteristä sattui olemaan juuri paikalla purkamassa lastiaan.

Tehdaskierros kesti kaikkiaan puolitoista tuntia. Opas pyysi niitä, jotka olisivat halunneet jäädä vielä katselemaan tehdasta, jättämään työhakemuksen. Kierroksen jälkeen kävin vielä tutustumassa Future of Flight -näyttelyyn. Edellisenä päivänä käymääni ”Museum of Flightiin” verrattuna tämä oli suorastaan aneemisen kokoinen näyttely. Yhden näyttelyhallin katosta roikkui 4 pienkonetta, ja hallin lattialla oli pari suihkumoottoria ja muutama muu koneen osa. Näyttely oli aika nopeasti kierretty. Ja sitä lentämisen tulevaisuutta ei juuri paria futuristista lentokoneen piirustusta ja biobolttoaine-esittelyä lukuun ottamatta käsitelty. Tai no, lasten nurkkauksessa oli sinänsä informatiivinen julisteseinä nanomateriaaleista.

Jos joku tulee käymään Seattlessa, ja haluaa käydä sivistämässä itseään lentokoneteemaan liittyen, suosittelen menemään Museum of  Flightiin ja varaamaan sinne riittävästi aikaa.

Oma matkani jatkui puolen päivän jälkeen Everettin lauttarantaan, josta otin saaristolauttaa muistuttavan autolautan Whidbay -saarelle. Sen toisesta päästä toisella lautalla pääsi sitten Olympian niemimaalle Port Townsendiin. Tähän toiseen lauttaan joutui odottamaan pari tuntia. En nimittäin ollut tiennyt monen muun ohella, että paikka kannattaisi varata etukäteen. En toisaalta edes tiennyt, että mihin aikaan tällaisia lauttoja kulki, kunhan ajelin laiturin kupeeseen ihmettelemään aikatauluja. Ensimmäisen lautan jätettyä meidät stand by- jonottajat rannalle muutama tyyppi poltti melko pahasti päreensä, ja liikenteenohjaaja sai kuulla kunniansa, kun oli luonnolisesti päästänyt paikkaliput ostaneet ensin. Itse ajattelin, että tässä vaiheessa räyhääminen lienee hyödytöntä, koska tuskin se paatti kuitenkaan takaisin kääntyy, ja heittää muutaman kyydissä olleen auton rannalle, jotta me mahtuisimme mukaan. Parempi olla suututtamatta tätä liikenteenohjaajaa, jotta pääsisi edes seuraavaan paattiin.