Perjantaiaamuna kävin lääkärin vastaanotolla kuulemassa odotetun loppuanalyysin pari kuukautta sitten Squaw Valleyssa murtamastani peukalosta. Nyt kun siitä on kipsikin ollut pois jo kuukauden, niin ei ollut suuren suuri ihme, että lääkäri totesi, että hyvin se on parantunut, mutta hiukan turvonnut ja jäykkä se on edelleen. Tuon ihan kaiken olisin itsekin voinut kertoa. Mutta on nyt sitten virallisesti taas terveen paperit. Ja lääkäri on rikastunut hiukan lisää vakuutusyhtiön rahoilla.

Illan suussa suunnistin lentokentälle aikomuksenani lentää Seattleen. Mieluummin olisin lentänyt päiväkoneella, mutta iltalento oli pari sataa taalaa halvempi, joten sillä mennään. Tosin piti pitkään jännittää että mennäänkö. Istuimme koneessa lähtövalmiina, kun kuulutettiin, että odotellaan vielä jotain paluulennon miehistön jäsentä, joka on juuttuneena ruuhkassa jossain matkalla lentokentälle. Ja toisaalta jokin vähäpätöinen osa koneessakin pitäisi korjata, mutta sen kimpussa työskennellään jo. En ollut ikinä ennen lentänyt United Airlinesilla, ja en mahtanut mitään sille, että mielessäni pyöri kuuluisaksi antimarkkinointitempaukseksi muodostunut ”United Brakes Guitars” biisin teema kääntyi kysymykseksi, että rikkooko yhtiö ihmisten matkatavaroiden lisäksi koneensakin.

Puolen tunnin odottelun jälkeen tuli oikein tekstiviesti, että kone on myöhässä, ja lähtöaika olisi noin viiden minuutin kuluttua. Tätä samaa tekstiviestipommitusta jatkui useamman kerran. Aina lähtöaikaa lykättiin, ja vaan noin 10 minuuttia kerrallaan. Kapteeni kävi välillä kuluttamassa, että tässä voi vielä tovi mennä, että jos joku haluaa poistua koneesta välillä terminaaliin jaloittelemaan, niin siitä vaan. Ostamaani lippuun ei kuulunut mahdollisuutta valita istuinpaikkaansa, joten olin saanut keskipaikan kolmanneksi viimeisestä rivistä, ja minähän en nauti keskipaikalla istumisesta, niin lähdin äkkiä ulos. Lähtöportti oli alakerrassa, jossa ei ollut mitään ravintolapalveluja tarjolla. Juoksin pikaisesti yläkertaan ja totesin, että ravintolaan on sen verran pitkä jono, että en ehdi sitä edes puoliväliin, kun pitäisi olla jo takaisin portilla. Lähtöaikaa lykättiin ties montako kertaa vähimmillään 5 minuuttia kerrallaan. En siis päässyt edes olutta hakemaan. On sekin.  No, lopulta päästiin lähtemään.

Ottaisin sitten oluen, kun tarjoilukärry tulee lennon aikana kohdalle. Paitsi että kärryjä oli tässä koneessa turistiluokassa tasan yksi kappale, ja tarjoilu aloitettiin tietenkin edestä päin. Suuta jo kuivasi, kun kärry oli vasta puolimatkassa. Ja samassa tunsin, kun kapteeni laski hiukan tehoja, ja käänsi koneen nokan laskuun. Kuulutus vahvisti aavistukseni. ”Flight attendants, prepare for landing in 20 minutes.” Sinänsä kuulutus oli hyvä, että se moninkertaisti lentoemäntien palvelunopeuden. Siinä missä ensimmäisten viidentoista rivin palveluun oli kulutettu 45 minuuttia, jälkimmäiset 15 riviä juostiin 5 minuutissa. Kärry ehti kuin ehtikin kohdalleni juuri samalla, kun turvavyön merkkivalo jo syttyi. Eivät tulkinneet pykäliä ihan kirjaimellisesti, sillä palvelua jatkettiin. Se oli toisaalta minulle yhdentekevää, sillä sitä mitä olisin halunnut, ei ollut. Ainoa jäljellä oleva olut oli BudLight. Menin joskus vannomaan, että niin suuri oluen jano minulle tuskin tulee, että sitä pitäisi juoda. Vissyvesi oli hyvää.

Koneen oltua tuntikaupalla myöhässä, meidän piti vielä odotella hyvä tovi edellisen koneen lähtöä pois portilta. Vihdoin päästiin perille. Pääsin hotellille nelisen tuntia myöhemmin kuin olin kuvitellut. Yhden maissa yöllä liikekeskustan ravintolat parin korttelin säteellä hotellista olivat jo kiinni, joten kävin ostamassa minimarketista iltapalaa, ja oikein yhden tölkillisen sitä kaivattua olutta.

Aamulla oli herätys hyvin nukuttujen vajaan viiden tunnin unien jälkeen kello kuudelta. Suomi- Venäjä peliä seurasin silmät ristissä. Pelin jälkeen ei taas sitten enää uni tullut. Ei kun ylös, ulos ja turistia leikkimään.

Seattlessa jos nyt jossain voisi hyvin käydä Tähtiötökässä kahvilla. Sen firman ensimmäinen filiaali sattui sopivasti olemaan siinä suunnassa, jonne olin muutenkin päättänyt mennä. Lähellä Pike Place Marketia oli kahvilan ovella laatta, joka julisti sen olevan ensimmäinen Starbucks ikinä. Olin lukenut, että se ei itse asiassa ole ihan originaali, sillä alkuperäisestä paikasta on suosion kasvettua muutettu uusiin tiloihin, ja vanhat mööpelit on tuotu mukana. Ihan samaan kategoriaan se mahtui, kun ne kaikki muutkin pitkin maailmaa. Ja jonoakaan ei varoituksista huolimatta juuri ollut. Korttelin päässä sitten ihmettelin koko jalkakäytävän leveydeltä olevaa parin korttelin mittaista jonoa. Kävi ilmi, että porukka jonotti etelästä päin korttelin verran venäläiseen piirakkaleipomoon. Pohjoisesta päin jonotettiin korttelin verran piirakkaleipurin naapurissa olevaan ilmeisen alkuperäiseen Starbucksin kahvilaan.  Kahvin olin juuri juonut ja vaikka ilmeisesti Sergein leipomusten täytyi olla erinomaisia, en jäänyt niitä jonottamaan.

Viereiseen Pike Place Market –kauppahalliin sen sijaan menin ihmettelemään paikallista menoa. Heti ovella väkeä oli niin, ettei meinannut sisään sopia. Porukka seurasi menoa kalakauppiaan tiskin vieressä. Olihan se muuten aikamoista kalakauppaa. Asiakas tilasi tiskiltä haluamaansa kalaa. Kauppias huusi yleisen hälinän yli pienen käytävän toisella puolen olleen tiskin vieressä päivystävälle kollegalle tilauksen. Tämä kaivoi halutun tyyppisen lahnan jäiden seasta tiskistään, ja heitti sen komeassa kaaressa noin 6-7 metrin päässä olevalle tilauksen huutaneelle kollegalleen. Tämä otti kalasta kopin, leikkasi asiakkaan haluaman kappaleen kalasta, ja heitti loput takaisin varastoon. Eikä nyt puhuta mistään kilon hauesta, vaan sellaisista kunnon merilohista ja muista vastaavista. Suurin ”lentokala”, jonka bongasin, täytyi olla kutakuinkin kymmenen kilon vonkale.  Tästä mallia Nygrenille Tampereen kauppahalliin.

Muuten kiertelin pitkin Seattlen keskustaa, jossa ei nyt mitään kovin ihmeellistä ole. Paitsi, että keskusta ei ole keskustassa. Sinne mennään vuoden 1962 maailmannäyttelyä varten rakennetulla monorail-junalla, jonka rata kulkee pylväiden päässä katutason yläpuolella. On täytynyt olla 60 –luvun alussa aika futuristinen ilmestys. Kuten on ollut myös junan toisen pääteaseman vieressä oleva maailmannäyttelyn vetonaula Space Needle- tornikin. Se ei ole nykyään edes kaupungin korkein rakennus. Kävin kuitenkin siellä maisemia ihailemassa. Tosin tänä sateisena päivänä sieltä ei kovin pitkälle nähnyt. Hissipoikakin totesi ylösmenomatkalla täydessä hississä sarkastiseen sävyyn, että toivottavasti ei tultu maisemien takia. Niitä ei täältä useinkaan näe. Mutta pitihän sitä nyt kuitenkin käydä katsomassa edes itse tätä tornia. Minä en ainakaan mitään muuta rakennusta ulkonäöltä Seattlesta etukäteen tiennyt.

Seuraavana aamuna kävin sään seljettyä katsomassa niitä maisemia Columbia Centerin 73. kerroksen näköalatasanteelta. Niin paljon ei kuitenkaan sää valitettavasti ollut selkiytynyt, että olisi nähnyt lähistön tulivuoria Mt. Rainieria tai Mt. Bakeria . Pikaisen maisemien katselun jälkeen juoksin lähimpää Starbucksiin. Ei niinkään kahvin takia, vaan siksi, että Suomi-Kanada loppuottelu oli juuri alkamassa, ja siellä on ilmainen WiFi.

Pelin päätyttyä leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä fiiliksellä suunnistin hotellille hakemaan laukkuani tavarasäilöstä, ja sitten viereiseen autovuokraamon. Olin vuokrannut Hertziltä auton kymmeneksi päiväksi. Aikomukseni on siis ajaa tätä Yhdysvaltojen luoteista rantaa pitkin alas San Franciscoon. Kilometrejä on tulossa aika monta, en ole tarkkaan laskenut. Hertzin vuokra-auton otin siitä syystä, että se on selvitykseni mukaan ainoa vuokraamo, joka ei peri yhdensuuntaisista vuokrauksista lisämaksua. Perushinta on jonkin verran kalliimpi, kuin kilpailevilla firmoilla, mutta näillä tulee hintaan lisää 300-500 USD yhdensuuntaisen vuokran lisämaksu. Ja edelleen, kumma kyllä, kilpailukykyisin autovuokrahinta oli saatavilla ebokers.fi:n kautta. Paikalliset kayak.comit ja pricelinet tai rentalcars –vertailusivustot eivät pääse samaan. Varsinkaan, kun ebookersilla hintaan sisältyy jo ihan hyvät vakuutuksetkin.

Sain alleni kirkkaanpunaisen Chevrolet Cruzen. Alun perin olin haaveilut tekeväni roadtripin sellaisella perinteisellä puukylkisellä jenkkifarmarilla. Sellaista ei kuitenkaan mistään löytynyt, joten tällainen tuoreempi versio amerikanraudasta saa kelvata.

Ajelin ensin tutustumaan Seattlen eteläpuolella sijaitsevan Boeingin lentokentän kupeessa olevaan Museum on Flightiin. Uppouduin pariksi tunniksi perehtymään William Boeingin ja kavereiden kehittämien lentokoneiden historiaan. Museon yksi osa oli nimenomaan Boeingin historiaa, mutta nimensä mukaisesti siellä oli esillä kaikenlaista muutakin lentämiseen liittyvää, ei siis pelkästään Boeingin valmistamia koneita.

Tasapuolisesti esiteltiin niin matkustaja- kuin sotilaskoneitakin. Esimerkiksi vierekkäin esille asetettujen kylmän sodan aikana vastakkaisilla puolilla sapeleita kalistelleiden F4 Phantom II:sen ja MiG 21:sen vertailu oli esitetty kiinnostavasti, tyyliin tämä on nopeampi, mutta tuon kääntösäde on pienempi jne. Kävin myös testaamassa taitojani F15-hävittäjän ohjaimissa. Onneksi kyse oli simulaattorista. Ei olisi sotia voitettu minun maineteoillani, vaikken omaa konettani pudottanutkaan. Pihanmaalla esillä oli lentokoneita niin siviili- kuin sotilaspuolelta iankaiken vanhoista entisen B707:sta modifioidun Airforce Onen kautta uuteen 787 Dreamlineriin. Avaruusosastolle en edes kolmen ja puolen tunnin aikana ehtinyt.

Mielenkiintoinen paikka, suosittelen käymään, jos joku sattuu tällä suunnalla miettimään mihin aikaansa kuluttaisi. Huomenna on sitten tarkoitus jatkaa saman aihepiisin parissa. Menen käymään Boeingin tehtailla Seattlen pohjoispuolella Everettissä katsomassa, kuinka rakennetaan 777-, 747- ja 787 –koneita.