Yliopistosivistystä

Jotenkin tässä on myös yritettävä pitää itsensä ammatillisesti kartalla siitä, että mitä maailmalla tapahtuu. Ja jos sinä samalla kartalla pysymisen lisäksi saa jotain uusia ajatuksia myöhemmin hyödynnettäväksi, niin sen parempi. Näillä nurkilla kun on noita melko maineikkaita yliopistoja vähän joka suunnassa, niin päätin hyödyntää niiden tarjontaa.

Berkeleystä en vielä ole löytänyt mielenkiintoista avointa luentoa. Sillä kampuksella tuli jo aiemmin keväällä kierrettyä oikein suunnistuskartan kanssa. Paikalliset iltarastit nimittäin järjestettiin kampusalueella, joten silloin tuli juostua niitä nurkkia ympäri. Liityttiin ihan täkäläiseen suunnistusseuraankin. Seuran tapahtumakalenterissa on kesäkuulla merkintä Jukolan viestistä, mutta taitaa ne kekkerit kyllä jäädä tänä vuonna väliin.

Stanfordin yliopistolla sen sijaan on ollut parikin mielenkiintoista luentoa, jotka olen käynyt kuuntelemassa. Tai ne mitään luentoja virallisesti ole, vaan jotain sarjaa, missä joku merkittävä yritysjohtaja tai poliitikko käy puhumassa yleisölle aina jostain ajankohtaisesta asiasta. Seurasin Viacomin, täkäläisen media-alan mahtifirman, toimitusjohtajan Philippe Daumanin puheita muuttuvassa ympäristössä toimimisesta, kuten myös seuraavalla viikolla Unileverin toimitusjohtajan Paul Polmanin juttua ison firman toimimisesta ympäristö- ja yhteiskuntavastuullisesti.

Vaikka herrojen aiheet poikkesivat toisistaan, niin puheissa oli kuitenkin samansuuntainen kaiku. Molemmat aiheuttivat puheillaan välillä pientä kohahtelua kuulijakunnassa, joka koostui pääosin Stanford Business Schoolin opiskelijoista. Viacomin kaveri kohautti yleisöä ehkä eniten puhuessaan work-life balancesta. Että ei ehkä kuitenkaan kannata tehdä jatkuvasti viidentoista tunnin työpäivää ja kuvitella silloin olevansa erinomainen työntekijä tai johtaja. Vaan että hommat voi tehdä ihan säädyllisen työajan puitteissa tehokkaasti, ja jättää ne ylimääräiset diipadaapat sekä työpäivän tarpeettoman venyttämisen pois. Täkäläisissä yrityksissä vallitsee luonnollisesti start-up yrityksille luontainen kulttuuri, jossa ei työtunteja lasketa. Paitsi jos tekee liian lyhyttä päivää. Ja paikalla ollut yleisö oli siihen sisään kasvanut. Näin suomalaisesta näkökulmasta asia kuulosti lähinnä itsestäänselvyydeltä. Toki täytyy sanoa, että ei tuo pitkän päivän tekeminen ole ihan kaikissa täkäläisissäkään firmoissa käytäntönä.

Unileverin CEO aiheutti puheillaan hiukan enemmän hämmennystä luentosalissa, kuin viikkoa aiemmin puhunut kollegansa. Hän oli tullut jossain elämänsä vaiheessa vakuuttuneeksi siitä, että maapallo ei kestä nykyistä ympäristökuormituksen tahtia. Asialle pitäisi tehdä jotain. Ja suuren firman toimitusjohtajana hän olisi avainasemassa siinä. Hallitukset vatvoo päätöksiä ja poliitikot pelkää persnahkansa puolesta, mutta yritys voisi toimia suoraviivaisemmin. Varsinkin kun firmalla meni huonosti, niin muutosta tarvittiin joka tapauksessa. Näinpä ollen sellainen oli ulkopuolelta firmaan tulleen johtajan helppo myydä työntekijöille ja yrityksen muulle johdolle.

Suurin yksittäinen ympäristöasia, johon Polman halusi toimitusjohtajana puuttua, oli palmuöljyn hankkiminen vastuullisella tavalla, sertifioiduilta tuottajilta. Unilever kun on eräs maailman suurimmista palmuöljyn ostajista, niin sen toiminnalla olisi vaikutusta maailmanlaajuisestikin koko toimitusketjussa palmuplantaasilta kuluttajan lautaselle asti. Ja kun jotain oikein kovaa halutaan, niin tämäkin tavoite saavutettiin kolme vuotta etuajassa.

Tämä oikein kovaa haluaminen oli herra Polmanin tärkein viesti. Että tee mitä teet, mutta ”with passion”, niin silloin saat jotain aikaan.

Hollantilaisherra otti myös yllättävän piikikkäästi kantaa amerikkalaiseen elämänmenoon muutoinkin, ja sekös aiheutti taas pientä hämmennystä. Presidentinvaalimeiningin seuraaminen ulkomaalaisena on ”great amusement”. Ympäristönäkökulmaan liittyvänä yleisenä muutoksena ihmisten käytöksessä Polman sanoi havainneensa, että ihmiset olisivat nykyään jopa valmiit maksamaan enemmän saadakseen vähemmän, siis että kulutus vähenisi. Tästäkös kohu alkoi. Miten niin? No esimerkiksi, häntä inhottaa mennä amerikkalaiseen ”perinteiseen” ravintolaan, jossa ruoka on halpaa, ja sitä on ihan tolkuton määrä lautasella. No eikös se muka ole kuluttajalle hyvä asia? Polman selitti yleisölle, että kun sitä ei kuitenkaan jaksa syödä, niin ylijäämä menee roskikseen, ja sekös häntä inhottaa. Hänellä kun on tietenkin pinkka kunnossa, ettei tarvitse miettiä, onko varaa mennä kalliimpaan ravintolaan, niinpä hän mieluummin maksaa enemmän, että saa vähemmän ruokaa. Maailman ruokakriisin ratkaisisi Polmanin mukaan kymmeneen kertaan sillä rahalla, joka heitetään maailmanlaajuisesti hukkaan ruokaylijäämän muodossa. Ja tästä ylijäämästä korostuneen suuri osa syntyy Yhdysvalloissa. Tälle asialle tarttis nyt tehdä jotain. Hän oli ottamassa siitä itselleen seuraavaa projektia.

Tässä samalla hän haukkui amerikkalaisen kulttuurin kalorien laskemisesta. Kun ollaan olevinaan terveystietoisia niin joka paikassa ilmoitetaan paljonko mikäkin ruoka sisältää kaloreita, mutta kukaan ei ole kuullutkaan siitä, että voisi myös keskittyä katsomaan, mistä ne kalorit muodostuvat.

Yhteiskuntavastuuteemaan päästyään Polman jatkoi jenkkimeiningin piikittelyä. New Yorkissa oli hänen mukaansa hiljattain pidetty lähes kaupungin kansallissankareina kahta Wall Streetin pörssipeluria, jotka olivat onnistuneiden kauppojen jälkeen rikastuneet, ja sitten lahjoittaneet 25 miljoonaa dollaria hyväntekeväisyyteen paikallisten vähävaraisten hyväksi. Yleisö oli jo lähes valmiina aplodeeraamaan näille sankareille. Näinhän sitä kunnon amerikkalaisen kuuluukin toimia. Yleisö kuitenkin hiljeni, kun Polman jatkoi, että pystyäkseen toimimaan näin näiden pörssihaiden oli täytynyt maksaa lakimiehilleen vähintään toinen 25 miljoonaa, jotta olivat pystyneet välttymään maksamasta veroja. Ja tämä ajatusmalli on se, mikä amerikkalaisessa elämänmenossa yleisemminkin mättää. Kaikkien, niin yksityisten rikkaiden henkilöiden, kuin yritystenkin, pitäisi maksaa veronsa sinne, missä nämä toimivat, eikä käyttää energiaansa siihen, miten veronmaksusta pystyisi luistamaan.

Tässä vaiheessa meni jopa tilaisuuden juontajalla jauhot suuhun ja hän kakelteli mikrofoniin, että nyt hänellä olisi kyllä paljonkin kysyttävää veronmaksusta. Ei kuitenkaan kysynyt.

Kun herrojen puheet oli pidetty, kiertelin ympäri Stanfordin kampusta. Melkoinen paikka, täytyy sanoa. Noin 700 rakenuksen joukossa on luonnollisesti kaikkien mahdollisten urheilulajien suorituspaikat sekä sairaala, postitoimisto, oma iso ostoskeskus jossa erikoisliikkeiden lisäksi muun muassa kolme isoa tavarataloa, taidemuseo ja ties vaikka mitä. Tämän artikkelin pääkuva on kampuksen tunnustukseton hiljentymispaikka. Alunperin se taidettiin rakentaa kristilliseksi kirkoksi, kuten ulkoasu vihjaa. Ymmärtääkseni Stanford on 33 neliökilometrin alalle levittäytyneenä maailman suurin yliopistokampus. Näin ainakin siellä oikein opastetulla kierroksella läydessäni vakuutettiin. Ilmeisesti jostakin laskentatavasta riippuen Moskovan yliopistokampusta voisi pitää suurempana. Moskovalaiset kuulemma laskevat kerrosneliöittäin, mutta täkäläiset vain rakennusten ja tontin pinta-alojen mukaan.

School of Technologyn ala-aulassa on näytillä Googlen poikien ensimmäinen hakukone siltä ajalta, kun he testasivat kurssilla kehittämäänsä ajatusta tietojen etsimisestä. Tuon myllyn nettiosoite oli tuolloin google.stanford.edu. Opiskelijabudjetti ei antanut myöden ostaa ”virallisia” kuoria laitteelle, nin näppärät kaverit rakensivat sellaisen Lego-palikoista. Ei tarvitse enää ihmetellä, mistä Googlen logon värit ovat kotoisin.