Makuuhuoneessa on mukava olla asteen-pari viileämpää, kuin asunnossa yleensä. Viileässä tulee nukuttua paremmin. Meidän makuuhuoneessamme oli tänä yönä täsmälleen yhtä lämmintä, kuin muuallakin koko asumuksessamme. Ja tämä lämpötila oli selkeästi yli suosituksen.

Aamuärtymystä nostatti se, että meille osoitetulta leiripaikalta oli kähvelletty jokaiselle tontille normaalisti kuuluva ruokapöytä. Leirintäalue lupasi vieraiden käytössä olevan suihkut ja nuotiopaikan sekä ruokapöydän. Nuotiota emme tehneet, suihkusta tuli kuulemma vain kiehuvan kuumaa vettä naisten puolella, ja ruokapöytäkin oli pöllitty. Hyvinhän se siis meni.

Ilmoittauduimme puoli kahdeksalta aamulla läheisessä Pagen kylässä Navajo-intiaanien pyörittämässä firmassa, josta olimme buukanneet retken Antelope Canyoniin. Valtion armeijan toimintatapojen mukaisesti täälläkin kiirehdittiin jonottamaan. Kahdeksalta meidät lastattiin pick-upin lavalle kahdentoista muun turistin kanssa. Ajeltiin parikymmentä minuuttia ensin isoja teitä, ja sitten lopulta hiekkaista ja röykkyistä jontkanpohjaa Antelope Canyonin suulle.

Kuljimme kanjonissa seuraten kuljettajaamme, jonka toimenkuvasta oli vaihtunut päälle matkaopas-toimito. Hän selitti erilaisia asioita niin monotonisella äänellä puhuen kuin pikakelauksella. Ei ollut vaikea huomata hetkeä, jolloin ”nauhri käynnistyi”, ja suusta tuli sama tarina täsmälleen samassa kohdassa, kuin kymmeniä, jollei satoja kertoja ennenkin. Oppaamme ohjasti ryhmää aina valokuvauksellisesti hyviin paikkoihin, ja antoi hyviä vihjeitä onnistuneiden valokuvien ottamiseen. Kuvausolosuhteethan täällä kanjonissa olivat vaatimattomasti ilmaisten haasteelliset. 

Aikojen saatossa vesi ja tuuli ovat kovertaneet hiekkakivikallioon jos jonkinlaista taiteellista muotoa. Eri väriset raidat ovat kalliossa olevia eri aineista koostuvia kerroksia.

Selvittyämme hengissä myös paluumatkan röykytyksestä auton lavalla haimme kaupasta lounaseväät. Niitä marketin pihan ruokapöydissä syödessämme saimme nauttia kaupan seinustan penkillä lojuvan intiaaniukon krapulaisesta mölinästä. Onneksi tämän kaveri oli sen verran paremmassa hapessa, että ymmärsi hiljentää örisevän kaverinsa. Hetken kuluttua pöytäämme saapui seuraava Navajo-mies. Tämä vanhempi herra olisi halunnut myydä värikkäitä kivikoruja, jotka kertoi itse valmistaneensa. Ruokaa ja kylmää juomaa pitäisi kuulemma tienisteillä saada. Emme heltyneet, vaikka lähellä oli. Ajattelimme, että tuskin se tienisti ruokaan menee, eikä se tarkoitettu kylmä juomakaan varmasti jäävettä ole.

Valitettavan surkeaa tuntuu tosiaan näiden alkuperäiskansojen elämä nykypäivänä olevan. Tästähän sain edellisen kerran tuntumaa reilu vuosi sitten USA:n luoteiskulman intiaanireservaatissa poiketessani. Ei toki sovi liikaa yleistää. Esimerkiksi näitä Antelope Canyonin retkiä järjestävä porukka vaikutti aivan hyvin muuhun yhteiskuntaan sopeutuneelta, ja hyvin toimeentulevalta. Tähän toki varmasti vaikutti retkistä perittävä muodollista korvausta hivenen suurempi maksu.

Kanjoniinhan ei nykyään saa mennä muuten, kuin osana tällaista opastettua retkeä. Tulonlähde on siis retkibisneksessä turvattu. Syy oppaan pakollisuuteen on valitettava. Vuonna 1997 kanjoniin iski 8 kilometrin päässä olleen ukkoskuuron rankkasateiden seurauksena äkillinen tulva. Kanjoniin tulvi lähes 4 metriä korkea vesimassa. 12 retkeilijää hukkui kanjoniin, josta ei ollut mitään ulospääsyä. Nykypäivänä sinne on rakennettu sinne-tänne tikkaita, jotka toimivat tarvittaessa hätäpoistumisteinä. Retkiä järjestävät seuraavat lisäksi jatkuvasti säätä tavallisesti kuivan jontkan ylämäen puolella niin säätiedotteiden, sadetutkien, kuin ihan paikanpäällä päivystävien tulvavahtienkin avulla.