Sammakkomies oli luvannut seuraavalle päivälle aivan yhtä lämmintä keliä, ja nyt meillä ei olisi tiedossa viilentävää jokea ja varjoisaa kanjonia paahteelta suojautumiseen. Tästä johtuen päätimme tehdä toisena päivämme Zionin kansallispuistossa vain lyhyen kävelylenkin johonkin helposti saavutettavissa olevaan kohteeseen. Jätimme suosiolla 500 korkeusmetriä kiipeämistä vaatineen Angels Landing -huipun käymättä, vaikka sitä oli kovasti käymisen arvoiseksi kehuttukin. Samoin myös kolme patriarkkaa, Abraham, Isaac, ja Jacob -huiput saivat jäädä pönöttämään omaan rauhaansa.

Monet tämän kansallispuiston nimet ovat kovasti raamatullisia, lähtien itse kansallispuiston nimestä. Ollaanhan Utahissa, Mormonien sydänmailla. Paikalle 1800-luvun puolivälin jälkeen saapuneet mormonit totesivat paikan olevan niin vaikuttava, että nimesivät seutukunnan Siioniksi.

Lähdimme Zion Lodgen pysäkiltä käpöttelemään kohti Emerald Pools -vesilammikoita, jotka sijaitsivat hiukan matalammalla kanjonin rinteillä, ja reitti sinne kulki pääosin puuston varjostamana. Nämä lammikot olisivat kuulemma uskomattoman kauniita. Alle kilometrin kävely betonipäällysteistä metrin leveää kävelytietä ylämäkeen toi meidät pienen kuraisen vesilammikon ääreen. No, kauneus on katsojan silmissä…

Lammikkoa reunusti ylärinteen puolelta kaareva kymmeniä metrejä korkea sisäänpäin tasaisesti kovertunut kallionjyrkänne. Parista kohdasta jyrkänteeltä valui vettä pieninä putouksina. Tämä olisi voinut olla aikaisemmin keväällä oikein vaikuttavan näköinen paikka, polku kun kulki putousten takana. Sulamisvesistä lienee syntynyt näyttävämpiä putouksia, kuin nämä keskikesän vesinorot. Lammikkokin olisi ehkä ollut hienomman näköinen hivenen täydempänä. Kyllä, Zionin kansallispuistossa on talvella lunta, vaikka näin 40 asteen helteessä sitä on hiukan vaikea kuvitella.

Jatkoimme polkua kohti keskimmäistä Emerald Poolia. Polku kiersi sen jyrkänteen päälle, josta alempaan lammikkoon johtaneet vesiputoukset tulivat. Kallion päältä löytyi pieni puro, ja matala vesilammikko, jonka rannat olivat täynnä julmetun isoja sammakon nutipäitä. Tästä jyrkänteen päältä oli kuitenkin mukavat maisemat Zionin kanjonin yli. Jäin ottamaan pari valokuvaa. Mari huikkasi jatkavansa matkaa ylimmälle Emerald Poolille.

Lähdin seuraamaan Maria hetken päästä. Meidät ohitti kohta yksi nopeammin edennyt pariskunta. Muutaman minuutin ylämäkeen kiivettyämme polku alkoi käydä aika kapoisaksi. Tämä ohittanut pariskunta oli myös täällä ihmettelemässä reitinvalintaansa. Totesimme, että ei tämä kyllä ole virallinen reitti. Ylämäkeen se kuitenkin menee, ja kutakuinkin oikeaan suuntaan, eiköhän sieltä jostain pääse oikeallekin polulle. Jatkoimme polkua välillä nelinkontin jyrkissä polunmutkissa kallionlohkareiden välissä kiiveten. Päädyimme lopulta monta sataa metriä korkean pystyjyrkän vuorenseinän juurelle. Olimme seuranneet kiipeilijöiden tallaamaa polkua. Oikea polku näkyi pari sataa metriä sivussa läpipääsemättömän tiheän piikkipusikon takana.

Oikealta polulta ei kuitenkaan olisi ollut näin komeita maisemia, joten ei tämä aivan turha ketunlenkki ollut. Jyrkän irtokivikkoisen polun laskeutuminen oli nousemista hankalampaa. Pääsimme kuitenkin alas, ja löysimme siitä sammakon nutipäitä täynnä olevan rutakon vierestä ihan oikein polkua osoittavan viitan, ja kallioiset portaat, jonne olisi alun perinkin pitänyt mennä. Eikä siis pienelle kinttupolulle, jonka alussa oli kumollaan ja ylikäveltynä kyltti, jossa kiellettiin kävelemästä sinne. Mutta vähän kuin talvella laskettelukeskuksissakin, näiden ”kielletty alue” -kylttien takana oli nytkin parhaat maisemat.

Päivän patikoinnin suoritettuamme matkustimme taas kahdella puiston bussilla autollemme, ja aloitimme roadtripin seuraavan matkaosuuden. Matka jatkui Zionin kansallispuiston läpi kulkevaa maantietä kohti itää. Ensimmäinen pysäkki oli muutaman vuorenrinteellä kiivetyn siksakmutkan jälkeen vuorenseinämällä oleva The Great Arch.

Kaaren jälkeen ajettiin parin kilometrin mittaiseen kapeaan ja pimeään tunneliin. Tunnelista ulos tultaessa maisematyyppi oli vaihtunut totaalisetsi toisenlaiseksi.

Ajoimme pari tuntia takaisin Arizonan puolelle Lake Powell patojärven rannalla sijaitsevalle leirintäalueelle. Lähestyessämme Lake Powellia tien varressa alkoi näkyä kummallisia näkyjä. Sellaisia suomalaisen sisävesilaivan kokoisia paatteja keskellä autiomaata varastoituna suurten varastohallien pihoille. Amerikassa kaikki on suurta. Täytyyhän sitä nyt reilunkokoinen paatti olla, jos vaikka muutamana päivän vuodessa olisi aikaa käydä veneilemässä tällä patojärvellä…