Taivaalta oli jossain vaiheessa yötä satanut pari senttiä lunta, vaikka illalla olikin tähtikirkasta. Heräsin suhteellisen hyvin nukutun yön jälkeen siihen, että aurinko sohotti telttakankaan läpi suoraa silmiini, eli pilvet olivat jälleen väistyneet. Pakkasta oli edelleen. Tiet olivat siis sellaisessa kunnossa, että kesärenkailla ei ollut mitään kiirettä lähteä liikenteeseen. Edellisen päivän vesi- ja räntäsade oli yöllä jäätynyt teiden pintaan, ja tämän jään päällä oli nyt siis pari senttiä lunta.

Leirintäalueesta oli talvisaikaan käytössä vain noin yksi kuudesosa, mutta tämän kuudesosan majoituspaikoista suurin osa oli käytössä. Emme siis suinkaan olleet yksin telttailemassa.

Keittelimme aamupuurot ja -kahvit, ja pakkailimme leirimme kasaan kaikessa rauhassa odotellen teiden sulamista. Melko pian aurinko olikin jo tehnyt tehtävänsä.

Olimme päättäneet viettää sunnuntaipäivän hiihtelemällä ihan lihasvoimin jonnekin mäkeen, ja laskemalla sieltä omia katuja alas. Täkäläisissä laskettelukeskuskissa ei suhtauduta suopeasti tähän mm- Alpeilla yleiseen harrastusmuotoon. Täällä laskettelurinteen kiipeäminen ylös omin voimin on kiellettyä, Pitää mennä hissillä. Se ei ole minulle vielä avautunut, mikä järki tässä on. Ehkä se, että näin saadaan myytyä jokaiselle rinnealuetta käyttävälle henkilölle ylihintainen hissilippu. Lippujen hinnat ovat täällä varsinkin suuremmissa keskuksissa hyvinkin nelinkertaisen esimerkiksi Itävallan suurten keskusten kuten St.Antonin tai Ischglin lippujen hintoihin verrattuna.

Meille oli suositeltu tutustumista Desolation Wildernessin alueeseen Lake Tahoen länsi- ja lounaispuolella. Alue vaikuttikin kuvien perusteella todella mukavan näköiseltä. Ainoa käytännön ongelma poli, että sinne päästäkseen piti kiivetä vuorten yli todella jyrkkiä rinteitä pitkin, tai uskaltautua vuorten taakse jyrkkien rinteiden välisistä laaksoista. Kumpikaan vaihtoehto ei oikein houkutellut. Lunta oli satanut viime päivinä reilusti, joten pidin lumivyöryriskiä melko ilmeisenä. Jätimme sitten tuhon alueeseen tutustumisen myöhemmäksi.

Täällä kun ei ole mitään jokamiehenoikeuksia, niin ihan mihin vaan ei sovi lähteä hiihtelemään. Tästä muistutuksena siellä täällä tien varressa oli kylttejä yksityisalueesta, jonne oli pääsy kielletty. Tämä ajatusmalli tuntuu kyllä näin suomalaisesta näkökulmasta kovin vieraalta. Ei silti viitsitty lähteä kokeilemaan, olisiko jonkun puun takana vihainen isäntä ladatun haulikkonsa kanssa.

Päätimme parkkeerata auton tien laidan levennykselle Emerald Bayn tuntumaan, ja lähteä hiihtelemään Lake Tahoen lounaiskulmalla olevan Cascade Laken ympäristöön. Tiedä vaikka kiertäisimme tämän pikkujärven. Aikamme hiihdeltyämme kävi selväksi, että järven kiertämisestä ei tulisi mitään.

Tähän oli parikin syytä. Ensimmäisekseen, reitillämme oli hetken matkan päässä vuolaana virtaava kymmeniä metrejä korkea vesiputous. Tämän jorpakon ylittäminen sen paremmin putouksen ylä- kuin alapuoleltakaan ei houkutellut tässä varustuksessa. Toisekseen, jo jonkun matkaa ennen putousta totesin rinteen käyvän turhan jyrkäksi. Etenimme korkeuskäyrää pitkin, eli ylämäkeen ei tarvinnut hiihtää. Ongelma oli siinä, että jouduimme hiihtelemään paikoin aika isojen avoimien ja jyrkkien lumikenttien poikki. Monin paikoin näkyi jälkiä vanhoista lumivyöryistä.

Ennen yhtä isompaa aukeaa päätin, että tuota en enää uskalla lähteä ylittämään lumivyöryn pelossa. Niinpä pidimme siinä jyrkässä rinteessä parin puun juurella lounastauon.

Palattiin sama reittä takaisin. Alamäkivoittoisesta reitistä huolimatta varsinainen laskemisen riemu jäi ihan muutamaan käännökseen. Taivaalta tupruttanut märkä lumi vei kaiken luiston suksista, joten loivassa alamäessä piti sauvoa päästäkseen eteenpäin.

Olimme liittyneet muutama viikko sitten Young Scandinavian Clubin jäseniksi. Tällä klubilla on mökki Lake Tahoella, ja jäsenet pääsevät sinne yöpymään huomattavasti hotellihuoneen hintaa edullisemmin. Olimme onnistuneet varaamaan yhden yön tuolta mökistä, joka tuppaa olemaan laskettelukauden viikonloppuina täyteen buukattu.

Päästyämme paikalle totesimme tämän mökin olevan itse asiassa iso talo. Olisiko makuuhuoneita ollut 7, ja pari kylppäriä, iso olohuone ja keittiö, sekä sauna.

YSC:n mökin sauna oli mitä ilmeisimmin jonkun ruotsalaisen suunnittelema. Konstruktio oli nimittäin sellainen, että tässäkään saunassa ei ollut lattiakaivoa, kuten ei yleensäkään täkäläisissä saunoissa. Löylyä sai täällä kuitenkin heittää. Kaipa se lattialle valuva vesi joskus haihtuu. Heti saunan oven ulkopuolella ei suomalaisen tavan mukaisesti ollutkaan pesuhuonetta, vaan pukuhuone. Suihkukin löytyi pienen etsimisen jälkeen rakennuksen ulkopuolelta. Suihkuopissa oli tosin puolisen metriä lunta lattialla. Suihkun toimivuutta ei viitsitty alkaa testaamaan, vaan marssimme saunomisen jälkeen pyyhkeet päällä yläkertaan suihkuun.

Mökissä ei ollut lisäksemme kuin yksi perhe, vaikka se olikin näyttänyt järjestelmässä täyteen buukatulta. Olivatkohan muut sitten pelästyneet keliä ja jättäneet saapumatta pakalle. Illan kulutimme katsomalla vanhalta rahisevalta VHS-kasetilta ikivanhaa James Bond filmiä.

Aamulla kävi selväksi heti ikkunasta ulos katsomalla, että tänään ei voisi välttyä lumiketjujen asentamiselta. Lunta oli yön aikana tullut lähes parikymmentä senttiä, ja sade jatkui sakeana. Muutimme heti toimintasuunnitelmaamme. Alun perin piti menemämme viereiseen Homewoodin keskukseen laskemaan. Nyt kuitenkin päätimme, että lähdemme hetimiten kohti San Franciscoa, jotta ei tarvitsisi sitten iltapäivästä istua ruuhkassa, kun kaikki muutkin täällä lomailevat palaavat lumimyräkässä samaan suuntaan. Päätimme ajaa noin kolmen vartin matkan päässä olevaan Borealiin, ja mennä sinne laskettelemaan. Siellä käytiin kyllä jo viime vuonna, ja keskus todettiin varsin pieneksi, mutta eiköhän siellä nyt yhden lumisateisen päivän viettäisi.  Boreal olisi kuitenkin oikeassa suunnassa, ja siitä pääsee suoraan San Franciscoon vievälle moottoritielle.

Autoimme YSC:n mökissä yöpynyttä perhettä asentamaan ketjut oman autonsa alle. Toiseen renkaaseen homma sujui mallikkaasti, mutta toista asennettaessa kävi ilmi, että ketju oli mennyt poikki, eikä sitä voinut asentaa. Nämä halusivat kuitenkin kokeilla, ja kiinnittää ketjun sen kiristämiseen tarkoitetulla paksulla kumilenkillä. Ylämäkeen pihasta peruuttaessa tuo viritys kesti kaasupolkimen painamisen jälkeen noin 0,3 sekuntia, kunnes ketju kolisi pitkin lokasuojia. Tästä huolimatta tämä ilmeisen kokematon talviautoilija vain painaa lisää kaasua. Lopputuloksena vartin ähräämisen jälkeen minä kaivoin autolle lumihankeen uran, jotta tämä pääsisi edes pois tieltä.

Me pääsimme ongelmitta liikkeelle, ja heitimme tämän perheenisän läheiseen kylään rautakauppaan ostamaan uusia lumiketjuja. Yritin siinä ajaessani vaivihkaa hiukan antaa ohjeistusta lumella ja liukkaalla ajamisesta. Että ”kaasu pohjaan” ei ihan joka tilanteessa ole paras tapa liukkaassa mäessä.

Jatkoimme kohti Borealia, kunnes vartin ajon jälkeen sujuva matkanteko tyssäsi. Stau. Seistiin paikoillamme 5 minuuttia, ajettiin 200 metriä, taas seistiin 5 minuuttia, ajettiin 100 metriä, seistiin 10 minuuttia, ajettiin 500 metriä ja näin edelleen. Siitä missä jono alkoi, ajaisi normaalisti seuraavaan kaupunkiin, Truckeehen, noin 20 minuuttia. Nyt etenimme tässä stop-and-go tyyppisesti liikkuvassa jonossa tuon 15 kilometrin matkan noin kolmessa ja puolessa tunnissa. Joku muukin oli saanut päähänsä kuningasajatuksen lähteä ajoissa liikkeelle, jotta välttyisi illan ruuhkalta.

Totesimme, että hiihtämiset saa tältä päivältä unohtaa. Truckeessa tankattiin ensin itsemme, ja myöhemmin auto. Kylänraitin kolme ja puoli kilometriä sujui jouhevasti ajoajan ollessa parisen tuntia. Välillä kävimme matkan varren urheilukaupassa reklamoimassa viime talvena sieltä Marille ostetut telemark-monot, joiden ulkopohjallinen oli viallinen. Tätä paussia en siis laskenut ajoaikaan.

Truckeen jälkeen liikenne alkoi vetää suorastaan huimaa vauhtia. Lumiketjujen kanssahan nopeusrajoitus on 25 mailia tunnissa, eli noin 40 km/h. Ajelimme aluksi hiukan pienempää tietä, ja myöhemmin liityimme moottoritielle, jolla liikenne kulki siis tuota 25 mailia. Olimme siinä Borealin laskettelurinteiden luona hiukan ennen kahdeksaa illalla. Ihan ei ehditty mäkeen.

Pääsimme vihdoin Donner Passin solan yli alamäkeen ja lumirajalle asti. Ketjujen poisto sujuikin jouhevasti, kun tottelin viime kerralla saamaani ohjetta, ja annoin Marin hoitaa ketjujen pois ottamisen. Loppumatka sujui niin ripeästi, että tuohon normaalisti alle neljän tunnin ajoon Lake Tahoelta Truckeen kautta San Franciscoon kului tällä kertaa kolmetoista ja puoli tuntia.