Eilen San Franciscossa satoi rakeita pariinkin otteeseen. Sadekausi siis jatkuu. Rakeet eivät ymmärtääkseni ole aivan tavallinen ilmiö täällä, mutta tulipahan sellainenkin nyt nähtyä. Eivät ne mitään koolla pilattuja jääkimpaleita olleet, ehkä sellaisen puolisen senttiä halkaisijaltaan. Onneksi niitä ei sentään tullut kovin paljoa, voin vain kuvitella miten sekaisin liikenne olisi näissä mäissä mennyt, jos maa olisi ollut ihan valkoisenaan. Nytkin jo oli paikallislehden mukaan sentään some mennyt sekaisin.

Lauantai-iltana, kun olimme palailemassa kauppareissulta kotiin, siihen astinen tihkusade alkoi äkkiseltään sakenemaan. Hetken päästä vettä tuli jo ihan havaittavasti alas asti. Kotitalomme kulmalla katu muuttui kohuvaksi koskeksi, vaikka rankempaa sadetta ei ollut kestänyt vasta kuin alle 5 minuuttia.

Meillä oli jossain vaiheessa ajatus, että olisimme käyneet viikonloppuna jälleen Lake Tahoella laskettelemassa. Onneksi kuitenkin luovuimme siitä ideasta jo hyvissä ajoin. Oltaisiin nimittäin nyt maanantai-iltanakin todennäköisesti edelleen siellä. Sinne tuli taas viikonlopun aikana 60 cm lunta myrskytuulen säestämänä. Tiet olivat poikki I-80 moottoritie mukaan lukien, koska vallitsi ”white out”, eli näkyvyys oli olematon, vain valkoista näkyi joka paikassa. Silloin on hiukan hankala pysyä tiellä, kun ei ole mitään käsitystä, missä tie mahdollisesti kulkee. Uutiskuvissa joku onneton rekkakuski yritti kaivaa ajoneuvoaan hangesta keskellä moottoritietä. Työvälineenä tällä oli ämpäri. Onnea suoritukseen.

Tämän talven keli on ollut melko parodinen. Lunta on tosiaan tullut ihan riittävästi. Puuterihiihdosta ei kuitenkaan olla päästy nauttimaan kertaakaan kunnolla. Lähimmäs on päästy tammikuussa Kings Canyonin kansallispuistossa, kun oltiin hiihtelemässä karvapohjasuksilla. Ongelma puuterihiihdon kanssa täällä on se, että puuteri pysyy puuterina vain pari päivää. Aurinko ja lämpötilanvaihtelut muuttavat sen nopeasti kovemmaksi kuin Turun sairaalatyömaan betonin.

Lumisateen vallitessa taas ajomatka San Franciscosta vuorille on osoittautunut ongelmalliseksi. Kun ylhäällä tulee lunta, se tarkoittaa lumiketjujen kanssa ähertämistä, ja matka-ajan moninkertaistumista. Sama sade tulee hiukan alempana vetenä. Vettä on tullut viime ainoina niin paljon, että maa on saturoitunut, eikä ime enää sitä. Niinpä monin paikoin on ollut maanvyörymiä. Vetinen maa vyöryy helpommin, kuin kuiva. Nämä maanvyöryt ovat katkoneet teitä. Nytkin Lake Tahon eteläkärkeen vievä maantie on ollut yhdestä jo useamman viikon vain yhden kaistan varassa. Loput kolme ovat sortuneet. Siitä sitten liikennettä ohjataan vuorotellen kumpaankin suuntaan. Ei ole kovin sujuvaa matkantekoa.

Mutta tulipahan nyt sitten viikonloppuna taas tehtyä kaikenlaisia rästiin jääneitä hommia kotosalla. Vaihtelun vuoksi ihan mukavaa välillä sellainenkin. Jännitystä elämään tuo tällä erää valtakunnanpolitiikan seuraaminen. Paikallislehteen on perustettu oma osasto kotimaan-, ulkomaan- ja paikallisuutisten lisäksi: ”Trump Today”. Sitä pitä seurata aktiivisesti, jos meinaa pysyä kärryillä uusimmissa juonenkäänteissä.

Perjantaina oli taas aika sivistää itseään. Tällä erää agendalla oli arkkitehti Eero Saarisesta tehty elokuva, joka esitettiin Stanfordin yliopistolla paikallisen suomalaisyhdistyksen järjestämässä tapahtumassa. Eero Saarisen poika oli tehnyt tämän elokuvan, ja oli itse siitä siellä kertoilemassa. Filmi näytetään kuulemma myöhemmin tänä vuonna Suomessakin 100-vuotis juhlavuoden ohjelmiston osana.