Palattuani suola-aavikolta, ja todettuani sen jälkeisenä iltana, ettei Salt Lake Cityn keskustassa ole mitään tekemistä, jos ja kun ei aikonut viettää aikaansa mormonitemppeleissä, hain Marin lentokentältä. Parin päivän businestenhoitovisiitti San Franciscoon kesken road-tripin oli suoritettu.

Matka jatkui pohjoiseen. Utahin pohjoispuolella sijaitsee Idaho. Siellä en ollut koskaan käynyt, joten suunnistimme sinne.  Ajelimme matkan varrelle osuneen Pocatellon vanhaa keskustaa hetken ristiin rastiin etsien intialaista ravintolaa. Sellaisia piti oleman siellä ihan kaksin kappalein. Mari oli tykästynyt muutama päivä aikaisemmin Provossa intialaisen ravintolan mango-lassiin. Se olikin kieltämättä oikein erinomaisen maukas ja samettisen pehmeä. Pocatellolaisen ravintolan lassi ei ihan pärjännyt sille, mutta hyvin se upposi kuitenkin.

Päädyimme illaksi Idaho Fallsin kaupunkiin. Kurvatessamme hotellimme pihaan kävi selväksi, mistä kaupunki oli saanut nimensä. Idaho Fallsin kaupunkiin tutustuminen jäi hivenen rajatuksi. Illalla kävelin pari sataa metriä hotellilta yhteen ravintolaa, josta ostin take-away ruuat. Matkalla napsin muutaman valokuvan putouksesta iltahämärissä.

Aamulla kävimme Marin kanssa vielä katsomassa putousta ja joen saaressa ollutta japanilaista puutarhaa ihan päivännäölläkin.

Esikaupunkialueeseen tutustuminen hoidettiin ajamalla laitakaupungille isompaan ruokakauppaan, josta täydennettiin ruokavarantoja loppureissu ajaksi.

Taivas alkoi tummua uhkaavasti, ja ajaessamme Idaho Fallsista koillisen suuntaan jouduimme lykkäämään evästaukoamme, ja ajamaan pilvenreunaa karkuun. Puhelimeen nimittäin tuli säävaroitus, jossa uhattiin reilun kokoisilla rakeilla ja myrskyisillä tuulenpuuskilla. Näitä karkuun päästyämme evästimme tien pientareella Snake Riverin laaksossa. Tämän jälkeen matkamme jatkui Wyomingin puolelle kohti seuraavaa kansallispuistoa. Idaho todettiin nähdyksi.