Hullun hommaa.

Hyvä vakaa työpaikka, jossa työnantaja maksaa ihan reilun korvauksen menettämästäni vapaa-ajasta. Vuosi sitten palattu vuoden kestäneeltä ulkomaan komennukselta. Sen jälkeen uusi ja mielenkiintoinen työnkuva sekä todennäköisesti avautuvat mahdollisuudet edetä omalla uralla.

Ja sitten. Eräänä iltana vaimon kanssa puhuessa normaalien miten-päivä-meni-juttujen ohessa jään vähän ihmettelemään hänen myhäilyään.

”Soittivat Kaliforniasta, pitäisi kuulemma lähteä sinne töihin”.

Että sellaista.

Ei kai siinä muuta, kuin tartut siihen tarjoukseen. Ainahan sitä sanotaan, että ei sitä töitä tulla kotisohvalle tarjoamaan. Niin että nyt kun tämäkin on vääräksi osoitettu sanonta, niin ei sitä kannata noin vain ohittaa. Varsinkin kun homma on juuri sellaista, mihin vuosikausien koulutus ja kokemus sopii täydellisesti.

En itse tuossa vaiheessa vielä kovin vakavasti uskonut siihen mahdollisuuteen, että tämä asia milloinkaan realisoituisi. Vastahan hänellä oli tuoreet tohtorin paperit plakkarissa, ja uusi mielenkiintoinen työ arvostetussa yrityksessä. Asiat etenivät kuitenkin siihen pisteeseen, että pitäisi päättää, lähteäkö San Franciscoon unelmahommiin, vai eikö. No, eihän tällaista mahdollisuutta toista kertaa eteen tulisi…

Itse olen aina ollut valmiina kaikenlaisiin ulkomaanreissuihin, mitä pidempi reissu ja mitä kauemmas, niin yleensä sitä parempi. Varmaan peruja siitä, että ensimmäisen vuoteni olen viettänyt ulkomailla ollessani kolmen vuoden ikäinen. Siitä se on lähtenyt se kipinä. Kaikkineen on tullut tähän mennessä vietettyä ulkomailla sellaiset reilut 5 vuotta elämästäni. Pääosin se aika on kulunut Keski-Euroopassa ja Lähi-Idässä. Kaikkineen 54 maassa on tullut käytyä, osassa niistä tosiaan on vietetty aikaa pidemmältikin, ja osassa vain joitakin tunteja. Euroopan maat on kierretty Maltaa, Islantia ja Kosovoa lukuun ottamatta.

Nyt minulla oli kuitenkin aika moinen henkinen paini itseni kanssa. Itse oli juuri vuotta aikaisemmin ollut vuoden keikan Saksassa. Sen jäljiltä olin henkisesti valmistautunut vaativampiin työtehtäviin, ja olin muutenkin valmis asettumaan aloilleni Suomeen ja elämään ”normaalia” elämää. En kuitenkaan mitenkään halunnut asettua poikkiteloin vaimoni nyt saaman mahdollisuuden kanssa, vaan päinvastoin, tukea häntä siinä. Ja minäkö olisin paras sanomaan, ettei ulkomaille lähdetä?

Sitten vaan hattu kouraan ja kynnysmatto hampaisiin, ja esimiehen juttusille…

Erittäin isot kiitokset kaikille asianosaisille esimiehilleni siitä, että minulle järjestyi mahdollisuus saada pitempi aika palkatonta vapaata. Muussa tapauksessa tämä olisi ollut liian iso loikka tyhjän päälle.

Täällä sitä nyt sitten ollaan, San Franciscossa Kaliforniassa.