Jo muutama viikko sitten iski stressi.

Olin suunnitellut tekeväni tässä joutoaikana ties vaikka mitä. Mielikuvitus oli lähtenyt laukalle. Pitäisi käydä siellä, täällä ja tuolla. Tehdä sitä, tätä ja tuota.

Mutta ei nyt kuitenkaan pidetä kiirettä, ei stressata asioista, onhan tässä aikaa. Kelitkin on vähän mitä on.

Sitten se iski. Stressi.

Totuus valkeni: Ei sitä vapaata aikaa nyt niin paljon ole, ja vähiin käy sekin. Suunnitelluista road-tripeistä vain länsirannikon reissu on tehty. Hieno reissu olikin. Lähiseutua on kyllä tullut kierrettyä, mutta monien urheiluaktiviteettien suorittaminen on jäänyt johtuen maaliskuussa murtamastani peukalosta. Kiipeilyt ja surffaamiset on pitänyt jättää väliin.

Road 66- suunnitelma lähti sellaisesta puolivillaisesta heitosta, mutta kun sitä aikansa olin makustellut, niin… No, kalliiksi se olisi yksin tullut, ja kaveria mukaan ei tahtonut löytyä. Suurimmat kulut kun ovat autonvuokra ja yöpymiset, mitkä olisi saanut puolitettua jos olisi ollut kaksin liikenteessä.

Sinne olisi pitänyt myös lähteä jo viimeistään kuukausi sitten. Nyt on jo viimeiset pari viikkoa ollut sen verran lämmin autiomaataipaleilla, että matkanteko ei välttämättä olisi ollut mukavaa. Mielessäni kuvittelen sitä, että autosta menisi ilmastointi epäkuntoon. Jos ulkolämpötila on siinä paahteessa viidenkymmenen celsiusasteen tuntumassa, kuten on ollut Arizonassa ja Nevadassa viime aikoina, voisi iskeä tukala olo, kun siitä saunasta ei pääsisi pikaisesti terassille vilvoittelemaan.

Vuosia sitten saimme tämän tyyppisestä tuntumaa junassa jossain Moldovan aroilla. Hyttimme ilmastointi toimi juuri niin hyvin, kuin itäsaksalainen insinööri sen joskus 1950-luvulla oli suunnitellutkin toimivan. Erityisesti matkakaverini oli kuitenkin sitä mieltä, että jonkinlainen tuuletus siinä hikikopissa olisi suotavaa. Kaivoin Leathermanin repusta, ja kaveri alkoi avata kiinni ruuvattua ikkunaa auki minun pitäessä ovella vahtia kiukkuisen vaunuemännän varalta. Kestävän kiinnitysratkaisun olivat Moldovan pojat askarrelleet. Fönsteri pysyi kiinni. Ei auttanut kuin hikoilla.

Stressini kasvoi entisestään kesäkuu lopussa. Posti toi kirjeen maahanmuuttoviranomaisilta. Kirjeessä oli työlupa -kortti.

Loppuu tällainen vapaaherran elämä. Töihin siitä! Joku roti sentään.

No, tuota lupaahan oltiin oikein anottukin. En kyllä tiedä mikä minuun silloin oli mennyt, mutta nyt se joka tapauksessa on anomuksen mukaan myönnetty. Töitä pitäisi siis alkaa hakea. Olen tässä joutoaikana toki niitä lähinnä Linkedinin ja Glassdoorin kautta katsellutkin. Ihan mielenkiintoisia paikkoja on kyllä tarjolla joko San Franciscossa tai laajemmin Bay arealla. Olen päivittänyt CV:täni ja yrittänyt tuunata siitä enemmän täkäläisiin vetoavaa.

Täällä kaikenlaiset suositukset ovat kovassa huudossa. On jos jonkinlaista nettipalvelua, jotka perustuvat vain käyttäjien jostain tietystä tuotteesta tai palvelusta antamiin kommentteihin. Ja porukka luottaa niihin enemmän kuin ”viralliseen tietoon”. TripAdvisor ja Yelp! esimerkiksi. Tai ihan sama, hakeeko vaikka aikaa lääkärille tai valokuvaamoon. Tuntuu, että eniten palstatilaa nettisivuilla annetaan käyttäjien kommenteille tästä palveluntarjoajasta. Siitä palvelusta itsestään saakin sitten hakea tietoa paljon kauemmin. Saati sen hinnoista. Ne ovat kyllä vissiin jollain salaisella sopimuksella määrätty julkisuudelta salassa pidettäväksi. Yleensä firmaan kuin firmaan saisi mielellään soittaa, ja kysyä edullisista juuri sinulle sopivista hinnoista. Välimeren meininkiä. The best price, only for you, my friend!

Toista se on sentään Suomessa. Siellä on kuitenkin totuttu vuosikymmenten saatossa siihen, että liki alalla kuin alalla on yksi, korkeintaan kaksi kutakuinkin identtistä palveluntarjoajaa. Hinta ja tuotevalikoima on ylemmällä taholla suunniteltu juuri ”suomalaisille sopivaksi”, eikä sitä sovi kyseenalaistaa saati kriittisesti arvostella.

Anna olla, jos joku perustaa mille hyvänsä toimialalle virallisesta ja vakiintuneesta linjasta poikkeavasti toimivan yrityksen. Sitä iltapäivälehtien (2kpl lähes identtisiä) lööppiotsikoiden määrää!

Koska täällä Ameriikassa kuuluu siis työtä hakevan kandidaatin pätevyyttä arvioida kollegiaalisten arvioiden perusteella, niin kaikenlaiset endorsaukset Linkedinissä ovat erittäin tervetulleita. Vink vink. CV:ssä olevat opiskelu- ja työkokemustiedot pitää puristaa about kahteen riviin per asia. Pinnallisuus tuntuu olevan valttia.

Vielä ei ole tärpännyt. Mutta jo alkoi tämä työnhaku käymään sen verran voimille, että päätin lähteä muutamaksi päiväksi reissuun. Nyt kun se vielä on mahdollista.

Terveisiä Denveristä!