Pitkin kevättä ja alkukesää on mielessä pyörinyt ajatus vaelluksesta Yosemiten kansallispuistossa. Ongelma on vaan siinä, että sinne ei ihan niin vaan sovi mennä patikoimaan. Tarvitaan jos jonkinnäköistä lupaa ja varausta. Niiden saaminen ei taas olekaan mikään läpihuutojuttu. Ja puistonvartijat liikkuvat metsissä tarkastamassa ihmisten lupia, ja sakottavat luvattomia kulkijoita.

Päivän patikkareissulle Yosemiteen saa mennä ihan ilman lupaakin, kunhan menee jonnekin muualle kuin Half Domelle. Mutta jotta päiväpatikointi olisi järkevää, niin pitäisi sitten tehdä lenkit parina peräkkäisenä päivänä, ja nukkua niiden välinen yö puiston alueella jossain hotellissa tai camping-alueella. Täältä San Franciscosta kun on Yosemiteen sellainen reilu neljän tunnin ajomatka suuntaansa. Ei viitsi ihan vaan yhdeksi päiväksi lähteä. 

Kansallispuiston majoituspaikat kesäkaudeksi varataan loppuun aina kuukausikaupalla etukäteen. Joitain yksittäisiä hajapaikkoja saattaa löytyä arkipäiville alkukesästä tai elokuun lopusta eteenpäin. Mutta esimerkiksi kun yritin toukokuun alkupuolella varata ihan mitä tahansa majoitusta syyskuun viimeiseksi viikonlopuksi, niin se ei onnistunut. Täyttä on.

Onnistuin nimittäin voittamaan huhtikuun alun arpajaisissa vaellusluvan Half Domelle syyskuun lopulle. Half Dome on tämän postauksen otsikkokuvassa oleva puolipallon muotoinen mäennyppylä. Se on ainut paikka Yosemitessa, jonne tarvitaan lupa myös päivävaellukselle. Lupia myönnetään joka päivälle 300 kappaletta. Luvat ovat niin kysyttyjä, että niitä varten järjestetään keväisin arpajaiset. Osallistuminen maksaa 4,50 dollaria, ja sillä saa esittää seitsemän haluamaansa päivämäärää prioriteettijärjestyksessä. Arpajaisvoiton osuessa kohdalle luvan saa lunastaa maksamalla 8 dollaria jokaista retkelle osallistujaa kohti. Yhdellä luvalla voi patikoida enintään kuusi henkilöä. Arpajaisiin osallistuessa pitää ilmoittaa nuppiluku, jotta tietävät arpoa oikean määrän lupia niin, että se 300 henkeä per päivä pysyy rajana. Näitä ihan kakkia kolmea sataa paikkaa ei arvota. Viitisenkymmentä jätetään viime hetken arpajaisiin Yosemitessa, jossa aina kaksi päivää ennen arvotaan paikalla olevien halukkaiden kesken lupia.

Ollaan kuultu juttuja ihmisistä, jotka ovat osallistuneet arpajaisiin monena vuonna, mutteivät ikinä ole voittaneet. Sikäli siis kävi hyvä tuuri, kun voitin heti ensi yrittämällä. En tosin saanut ensisijaisesti haluamaani päivää kesäkuun alusta. Taktisesti laitoin loppukesän päiviä kuudennelle ja seitsemännelle prioriteettipaikalle. Loppukesästä kun ei ole ihan niin paljon halukkaita vaeltajia. Alkukesästä maisemat ovat komeammat, ja siksi silloin olisi enemmänkin menijöitä. Alkukesästä muun muassa Yosemiten kuuluisissa vesiputouksissa on runsaasti vettä, kun loppukesästä osa niistä saattaa kuivua kokonaan, ja loputkin ovat vaan pieniä liruja.

Me halusimme mennä katselemaan putouksia vielä silloin, kun niissä on vettä. Yritimme saada lupaa yhden yön yli kestävälle vaellukselle Little Yosemite Valleyn, Glacier Roadin tai edes jonkun muun näyttävän näköisen paikan suuntaan kesäkuun viimeiseksi viikonlopuksi vajaan viikon varoitusajalla. Ei onnistunut. En tiedä, millä ajalla tämä kaikki lupaprosessin hoitaminen ja siihen perehtyminen pitäisi hoitaa, jos olisi ihan oikein töissäkin. Rauhallisemmaltakin kaverilta alkoi paikoitellen pinna palaa näitä kaikkia koukeroita selvitellessä. Yhdestä paikasta pitää tarkastaa, miltä polun pään numeroidulta lähtöpisteeltä haluaa lähteä. Toisesta paikasta pitää selvittää, onko sinne vielä lupia jäljellä. Paitsi, että sivuston taulukko ei välttämättä kerro totuutta. Se selviää soittamalla lähimpään Yosemiten opaskeskukseen. Voi nimittäin olla, että taulukko näyttää vapaata olevan, mutta jäljellä onkin vain yksi paikka. Sen ilmoittaminen samassa taulukossa lienee turhan haastava homma. Sitten kun on jostain saatu tietää, missä on vapaata, pitää lähettää opaskeskukseen varauspyyntö faxilla! Faxit käsitellään aina ennen puheluita joka aamu. Sitten mahdollisesti vapaasta paikasta saa kyllä tiedon sähköpostilla. Mutta siis sähköpostilla ei itse voi varausta tehdä. Olisikohan sinne perinteiselle intiaanien asuinseudulle voinut olla yhteyksissä savumerkeillä? Puhelimitse tapahtuvia yhteydenottoja ei erityisesti kehotettu tekemään, mutta kaikesta huolimatta tämä oli meille ainoa mahdollinen yhteydenottomuoto.

Kaikki luvat eivät olleet loppuunmyytyjä. Niinpä saimme luvan White Wolf Campgroundilta Yosemiten luoteisosassa lähtevälle vaelluspolulle. Luvat myönnetään tosiaan vaelluspolun alkupisteen perustella aina tietylle vaelluksen alkupäivälle. Sitten kun siitä lähtee kyseisenä päivänä, niin retkellä saa olla niin monta yötä kuin huvittaa, ja saa mennä ihan minne huvittaa. Paitsi Half Domelle. Ja yöpyä pitää aina vähintään linnuntietä mitattuna mailin päässä lähimmästä tiestä.

Meillä ei ollut mitään käryä siitä, onko tuolta White Wolfista lähtevillä vaelluspoluilla yhtään mitään näkemisen arvoista. Ajattelimme, että mennään nyt vaan patikoimaan sinne, ihan sama, minne päin puistoa. Kunhan nyt nähdään vaan, että minkä näköistä siellä noin yleensä on, ja saadaan tuntumaa siihen, mitä retkeily siellä vaatii.

Hankintoja reissua varten piti tottakai tehdä. Ostettiin kevyt kahden hengen teltta, sekä karhukanisteri. Teltan käyttötarkoitus lienee kaikille selvä. Karhukanisterin ei välttämättä Se on sellainen kutakuinkin 10 litran ämpärin kokoinen kovamuovinen kannellinen tynnyri. Sinne laitetaan yöksi kaikki ruuat, sekä kaikki muukin, missä on vähääkään mitään tuoksuja. Esimerkiksi siis hammastahna ja –harja. Sitten telttapaikalla tämä kanisteri kannetaan yöksi vähintään sadan metrin päähän teltasta. Reput ja muut varusteet viedään taas toiseen suuntaan sadan metrin päähän. Näin hajautetaan tuoksuja, eikä houkutella karhuja teltalle. Telttaan ei saa ottaa mitään, missä on vähänkään mitään tuoksuvaa.

Yosemitessa on kuulemma paljon mustakarhuja. Aikojen saatossa nämä ovat tottuneet siihen, että ihmisiltä saa ruokaa. Aikanaan jotkut hölmöt olivat keksineet jopa ruokkia näitä eläimiä, ja sitä pidettiin jopa ihan kansanhuvina 50-luvulla. Sittemmin on todettu, ettei se nyt olekaan ihan hyväksi karhuille. Karhut olivat jo kuitenkin oppineet. Ne ovat oppineet myös siihen, että parkkeeratuissa autoissa on usein myös jotain syötävää. Niinpä autoon ei saa jättää yhtään mitään kiinnostavaa näytille, eikä muuallekaan mitään, mikä vähänkään tuoksuu jollekin. Se on vähän kuin San Franciscon kaupunkialueella. Jos autossa on mitään kiinnostavan näköistä, niin sinne murtaudutaan. San Franciscossa tapahtuu nykyään enemmän automurtoja väkilukuun suhteutettuna, kuin missään muualla Yhdysvalloissa.

Yosemiten karhut ovat oppineet taitaviksi automurtojen tekijöiksi. Ikkuna vaan tassulla säpäleiksi, ja sitten kömmitään sisään, ja pengotaan paikat. Ja mahdollisesti todetaan, että täällä tuoksuikin vain viimeviikkoisen pikaruokalounaan paperipussi, tai se kiinnostavan näköinen kassi olikin vain täynnä urheilutarvikkeita. Ja siten poistutaan autosta rikkomalla vastakkaisen puolen ikkuna. Se on helpompaa, ei tarvitse kääntää isoa ruhoa ympäri ahtaassa autossa. Mikäli karhu toteaa autossa sisällä, että tuoksu tuleekin auton peräkontista, niin sinnehän karhu pääsee näppärästi kynsimällä itsensä takapenkin läpi. Sitten on vaeltajan mukava palata takaisin autolleen, kotimatka alkaa rattoisasti. Täällä on tyylinäytteitä.

Mustakarhut eivät pidä ihmistä ravintona itselleen, joten sikäli niistä ei ole vaeltajille luonnossa uhkaa. Mutta kuten kaikki karhut, ärsytettyinä tai yllätettyinä saattavat tehdä jotain arvaamatonta. Nämä ovat sitä paitsi melko paljon suomalaisia ruskeakarhuja pienempiä otuksia. Ohje onkin, että jos kaikista varotoimista huolimatta mustakarhu kävisi kimppuun, niin ei tekeydytä kuolleeksi, vaan ollaan sitä kohtaan mahdollisimman aggressiivisia. Hypitään ja huudetaan, heilutellaan takkia pään päällä ja näyttäydytään itseään suurempina, heitetään karhua kivillä ja kepeillä jne. Mikäli nalle kuitenkin käy kimppuun, niin sitten alkaa painiminen. Sitä vastaan siis oikeasti ohjeistetaan taistelemaan.

Telttayön aikana karhu saattaa hyvinkin haistaa karhukanisterissa olevat ruuat, ja alkaa tutkia niitä. Karhu ei kuitenkaan pääse niihin käsiksi, sillä se ei saa turvalukittua kierrekantta auki, eikä se saa muutenkaan kunnon otetta kanisterin pyöreistä muodoista. Saattaa siis olla niin, että kanisteri löytyy aamulla jonkun matkan päästä siitä, mihin se on illalla jätetty. Karhu on voinut yrittää ottaa sen mukaansa, mutta on kyllästynyt hetken päästä, kun ei saa siitä otetta. Tällainen pönttö siis on kyseessä.

Me ajoimme perjantaina Marin työpäivän jälkeen lähelle Yosemiten länsirajaa, josta olimme buukanneet telttapaikan jonkun paikallisen isännän tontin kupeesta Airbnb:n kautta. Telttaa pystytettäessä totesin, että kotona uudelle teltalle suoritetun koepystytyksen jälkeen ihan kaikki osat eivät sittenkään tulleet mukaan. No, sadetta ei luvattu. Ja uusi telttamme on rakenteeltaan sellainen, että sisäteltta pystytetään itsenäisesti, ja ulkoteltan kangas viritetään siihen päälle. Sitä paitsi se ulkoteltta painaa. Siksi siis totesin vakuuttavasti jättäneeni sen turhana kotiin.

Tähtitaivaan alla nukuttuamme lähdimme aamulla aikaisin liikkeelle. Kansallispuiston rajalla ostimme kolmen kympin pääsymaksun sijasta 80 $ maksavan vuosikortin, jolla pääsee koko autokunta kaikkiin Yhdysvaltojen kansallispuistoihin rajattomasti 12 kuukauden ajan. Puiston rajan opaskeskuksesta noudimme wilderness permitin eli vaellusluvan.

Ajoimme vaelluksemme lähtöpaikalle, ja parkkeerasimme auton tien levennykselle. Kaikki tuoksuva otettiin joko mukaan, tai vähempiarvoiset jemmattiin läheisen kuusen juuren alle. Totesimme, että vaikka olimme varustautuneet mielestämme minimalistisesti, niin molempien kantamukset painoivat ihan tolkuttomasti. Vettä oli aika paljon mukana. Vaikka alkumatka oli loivaa alamäkeä, jalka ei tahtonut nousta kovinkaan reippaasti. Oma osansa tähän taisi olla paitsi huonosti nukutulla yöllä, myös lähes kolmen kilometrin korkeudella, jossa patikoimme.

Näinpä päivän vaelluksen mitta jäi säälittävän lyhyeksi. Maisemallisestikaan tämä White Wolfista kohti Lukens Lakea lähtenyt polku ei ollut mikään Yosemiten helmi. Ei maisemissa mitään vikaa sinänsä ollut, mutta metsikköä on nähty Suomessakin. Iltapäivästä pääsimme umpimetsiköstä Yosemiten Grand Canyonin lähelle. Silloin alkoi jo maisemissakin olla jotain erityistä katsottavaa, Kanjonissa kulkee Toulume river, joka on padottu Hetch Hetschy –tekojärveksi. Sieltä tulee San Franciscon juomavesi. Emme jaksaneet laskeutua montaa sataa korkeusmetriä alas joen varteen.

Nämä vaelluspolut Yosemitessa eivät olleet ihan Alppien polkujen tapaan merkittyjä. Polulla pysyminen oli jopa yllättävän hankalaa. Polun alussa ja risteyskohdissa oli kyllä ruosteiset metalliset tienviitat, mutta sitten mitään muuta merkintää ennen seuraavaa risteystä ei ollutkaan. Voi olla, että paikotellen toistensa päälle pinotut pikku kivet toimivat viittoina, mutta totesimme myös, että aina näin ei ole. Liekö joku piruuttaan vaan kasannut kivikekoja hämätäkseen turisteja? Metsikössä ei eksymisen vaaraa olut, mutta aukeilla hiekkapohjaisilla paikoilla kaatuneiden puunrunkojen väistelyssä polku tahtoi välillä hukkua. Sitten olikin melkoinen työ jäljestää joskus edellisinä päivinä tästä kulkeneiden kengänjälkiä maastosta. Kartasta ei näin tarkassa suunnistamisessa ollut suurta apua, sillä tarkin löytämämme kartta on 1: 40 000 tarkkuudella. Olin lukenut myös varoitteluja siitä, että erityisesti monilla satoja metrejä pitkillä avokallioiden ylityksillä polku saattaa hukkua. Eli pitää aina painaa tarkasti mieleen ainakin se paikka, mistä avokalliolle tuli. On sitten edes se polun pää tiedossa.

Pienen haeskelun jälkeen kuitenkin kohteeksi ottamamme pikkujärvi löytyi. Iltauinti piti kuitenkin unohtaa. Sen verran oli tämä rapakko umpeen kasvanut ja seisovavetinen, ettei houkutellut. Juomavettä sieltä piti kuitenkin saada. 30 asteen helle piti huolen siitä, että nestettä kului. Onneksi olin ostanut myös vedenpuhdistimen. Sen läpi pumppasimme rapakosta muutaman litran vettä iltaa ja seuraavaa päivä varten.

Etsimme itsellemme telttapaikan kanjonin yläreunalta. On sitä huonommissakin maisemissa tullut joskus telttailtua. Karhuja ei yöllä näkynyt, vaikka molemmat pariinkin kertaan säpsähdimme vuorollamme ylös ihan varmoina siitä, että nyt sellainen tepastelee teltan kupeessa. Ei niitä näkynyt myöskään seuraavana päivänä. Lienevät siis samanlaisia taruolentoja, kuin jääkarhut Huippuvuorilla. Niistäkään ei nähty jälkeäkään viime vuonna, vaikka monta yötäkin niiden varalta silloin pidettiin vahtia.

Aamulla suunnistimme takaisin autollemme. Helppo reitti. Järven takaa kulkee metsäautotie, joka vie suoraan autolle. Ylitimme kartan mukaisesti järven päässä olleen suon, mutta tietä ei tahtonut löytyä, vaikka sen piti olla ihan rannassa. Pienen tiedusteluretken ansiosta kävi ilmi, että tämä järvenä pitämämme vesialue olikin tässä kartassa merkitty suoksi. Ja se järvi oli muutaman sadan metrin päässä. Ei sekään järvi kovin raikasvetiseltä näyttänyt, joten sinänsä ”no harm done”. Sen rannalta löytyi sitten polku, jonka varrella kyltissä kerrottiin, että vanha metsätie on maisemoinnin vuoksi poistettu. Joku voisi kuvitella, että tällä tiedolla olisi ollut merkitystä sen verran, että tämä olisi kerrottu jo lähtöpaikkamme lähistöllä.

Patikkareissun päätteeksi ajoimme vielä itse Yosemite Valleyhin kuuluisia maisemia katselemaan. Ja toden totta. Olihan ne hienot! Isoja vesiputouksia ja jylhiä kallionseinämiä vaikka millä mitalla. Halusimme vielä käydä Glacier Pointilla katsomassa syksyn vaellustamme varten, että miltä se Half Dome oikein näyttää lähempää katsottua. Kyllä se ihan kunnioitusta herättävältä näyttää. Se haikki ei tule kyllä oleman mikään ”walk in the park”, vaikka kai se kirjaimellisesti juuri sellainen onkin.