Reilu viikko sitten käväistiin taas Yosemitessa. Päätettiin tällä kertaa vaihtaa vaellustaktiikkaa. Viime kerrallahan roudasimme selkä vääränään kaikkea viikonloppuvaelluksella tarvittavaa, ja rinkan paino yhdistettynä lähes kolmen tuhannen metrin korkeuteen tuotti tulokseksi lähinnä säälittävän ja naurettavan rajamailla olevan päivämatkan.

Nyt taktiikkana olisi ”appelsiinit taskuun ja menoksi”. Appelsiinituristina pystyisi etenemään pidempiä päivämatkoja. Tämä termi appelsiinituristi juontaa ainakin minun käytössäni jo aikanaan 1990-luvulle. Tuolloin olimme kavereiden kanssa useampanakin pääsiäisenä Pallas-Ounastunturin kansallispuistossa hiihtovaeltamassa. Raahasimme mukanamme tavaraa muutaman yön yli kestävälle vaellukselle rinkassa ja ahkiossa. Etenemistahti oli tietty varsin verkkainen. Kun siten aamulla raottelimme silmiämme makuupussin raosta jossain Suaskurun laavulla, saattoi paikalle olla ehtinyt jo jostain puiston laidan hotellista tai mökistä aamuvirkku turistipariskunta, joka ihmetteli isoon ääneen vanhan kansan hivenen nuorisoa paheksuvalla tyylillä, että ”Ai jaa, nyt sieltä vasta viitsitään heräillä. Kyllä me sentään ollaan oltu tässä jo pari tuntia hereillä ja hiihdetty ainakin 10 kilometriä. Nyt pidetään tässä evästaukoa…” Ja sitten nämä kaivoivat taskustaan hotelliaamiaiselta kähveltämänsä ja servettiin kietomansa appelsiinin. Moinen toiminta ei nuorissa miehissä juuri kunnioitusta herättänyt.

Tällä kertaa olimme päättäneet majoittua Yosemiten kansallispuiston alueella jollakin puiston pohjoisosan camping-alueella, joita on muutama 120-tien eli Tioga Roadin varrella. Nämä ovat yhtä lukuun ottamatta first come – first served -periaatteella toimivia alueita. Siis nopein käsi voittaa, varauksia ei oteta. Yosemite on tunnettu siitä, että kesäaikaan sieltä on lähes mahdotonta löytää majoitusta. Olimme kuitenkin kuulleet ja lukeneet, että mahdollisesti kaikki paikat eivät aina kuitenkaan olisi täynnä, vaikka jo puiston rajalla ja jokaisen camping-alueen portilla onkin kyltti ”Full”.

Olimme perillä Yosemitessa perjantain ja lauantain välisenä yönä puolen yön maissa. Sisääntulotiellä oli melko paljon liikennettä ajankohtaan nähden. Kansallispuiston rajalla oli isot kyltit, joissa mainostettiin kaikkien puiston alueen majoituspaikkojen olevan täynnä. Muutamat autokunnat kääntyivät takaisin, mutta monet jatkoivat eteenpäin, niin mekin.

Ajelimme Porcupine Flat Campgroundille, koska se oli näppärästi tien varressa, ja se on yksi suurimmista alueista. Alueen portilla oli iso kyltti, joka julisti alueen olevan täynnä. Emme uskoneet. Puikkelehdittuamme pientä, pimeää ja kuoppaista hiekkatietä parikymmentä minuuttia telttojen ja pysäköityjen autojen lomassa tulimme siihen tulokseen, että tieto täydestä alueesta pitää kuin pitääkin paikkansa.

Kellon ollessa noin yksi yöllä päätimme, että vastoin erityistä kieltoa nukumme ison tien varren levähdyspaikalla autossa, ja jatkamme aamulla matkaa. Näytti siinä joku muukin nukkuvan. Jemmasimme kaiken autosta löytyvän ruokatavaran ja muut tuoksuvat, kuten hygieniatarvikkeet, karhukanisterissa kuusen juurelle metsään 100 metrin päähän autosta. Menisi karhu sitten sinne, eikä tulisi repimään auton ovia.

Huonosti nukutun yön jälkeen kävin puoli seitsemältä aamulla hakemassa jemman kuusen juurelta, ja ajoin tien toiselle puolelle Camping-alueelle. Siellä aamuvirkut olivat jo keräilemässä leirejään kasaan. Tieto oli, että aikaisin aamulla saattaisi alueelta löytää vapaan tontin, kun kuitenkin sieltä joka aamu aina joku porukka poistuu.  Kävin kyselemässä muutamalta hereillä olevalta porukalta heidän suunnitelmiaan, kunnes löysin yhden porukan, joka ilmoitti olevansa kohta lähdössä pois. Me ajoimme auton sitten heti siihen, ja valtasimme paikan aamuseitsemältä. Sitten vaan maksamaan portilla löytyvään kirjekureen yöpymismaksu, ja kiinnittämään kuoren kantakappale vallatun alueen tolppaan valtauksen merkiksi. Useampikin autokunta ajeli toiveikkaana aluetta ympäri tyhjää paikkaa etsien kello kahdeksan maissa aamulla. Turha oli monen toive.

Aamupalan syönti ja vaatteiden vaihto kesti huonosti nukutun yön aiheuttamasta harvinaisen tokkuraisesta olosta johtuen hiukan tavallista kauemmin. Ajelimme tämän jälkeen Tioga Roadia itään. Maisemat olivat komeita ylänköalueilta kohti Yosemite valleyta. Valokuvaustauon ja parkkipaikan etsinnän ym. säätämisen jälkeen pääsimme vaelluspolun päähän vasta puoli yhdentoista maissa Tuolumne Meadowsilla.

Päivän suunnitelma oli kävellä kohti Vogelsang -nimistä ylänköaluetta. Pitäisi kuulemma olla komea paikka. Matkaa vaan on noin 25 km edestakaisin, ja lähtöpiste on kolmen tonnin korkeudella. Ei siis kuitenkaan appelsiinivarustuksesta huolimatta ihan helppo nakki. Todennäköistä olisi, että emme ehtisi perille asti. Olimme määrittäneet kellonajan, jolloin pitäisi kääntyä takaisin, jotta ehdittäisiin takaisin autolle ennen pimeää. Toki meillä oli lamput mukana kaiken varalta.

Päivä oli tuskaisen kuuma. Lämpöä oli 30 celsiusastetta, yhtään pilvenhattaraa ei taivaalla näkynyt, ja ilma ei liikahtanutkaan. Maisemat olivat ”ihan OK”. Toki se kaikkein komein maisema olisi ollut nähtävillä eteenpäin sen harjanteen päältä, jonne olimme kipuamassa.

Kello kävi, ja kääntymiselle määrittämämme ajankohta tuli. Olimme juuri tulossa harjanteelle. Huijasimme itseämme sen verran, että annoimme määritetyn ajankohdan ylityksen mennä läpi. Nythän ei kuitenkaan oltu missään ylävuoristossa, eikä mitään myräkkää tms. ollut uhkaamassa. Päästyämme harjanteen korkeimmalle kohdalle totesimme, että vielä tästä ei ollut kummoisiakaan näkymiä eteenpäin. Olisi vielä pitänyt ottaa kolmen kilometrin lisäkävely sinne Vogelsangiin asti.

Ei mahda mitään. Takaisin on mentävä. Alamäestä huolimatta matkaa olisi kuitenkin reilusti toistakymmentä kilometriä. Tankkasimme vesiastiat vuoristopurosta. Kun nimittäin oikein tarkkaan katsoi, niin pystyi havaitsemaan, että kalliolla virtasi hivenen vettä. Vedenpuhdistinpumppu on kyllä kätevä laite.

Pääsimme takaisin Toulumne Meadowsille auringon jo laskettua ja iltahämärän muuttuessa pimeydeksi. Viimeinen kilometri maantien laitaa piti kävellä taskulamppujen kanssa.

Ajelimme takaisin Porcupine Flatiin toivoen, että valtaamamme majoitustontti olisi yhä vapaa. Matkalla miettimämme konstit mahdollisen tunkeutujan häätämiseksi osoittautuivat tarpeettomiksi. Pieni keltainen kuponki alueemme tolpassa oli osoittanut voimansa, ja paikkamme oli vapaa.

Seuraavana aamuna heräsimme todella hyvin nukutun yön jälkeen yllättävän vetreinä. Eilen  reissueväspizzasta järkyttynyt elimistönikin oli taas vastanottaivaisella tuulella. Tälle sunnuntaipäivälle olimme päättäneet ottaa ohjelmaan vain lyhyen patikoinnin. Jostain syystä kun nämä meidän lomareissumme menevät aina aika lailla urheilun puolelle.

Tänä sunnuntaiaamuna Camping-alueelle ei ollut juurikaan tulijoita, vaan useampikin tontti jäi tyhjäksi. Ajoimme taas Tioga Roadia aivan puiston koilliskulman portille asti. Sieltä patikoimme kolmisen varttia yhden harjanteen yli Gaylor Lake -järvelle. Tänään ei ollut ollenkaan yhtä kuuma keli kuin eilen, vaikka lämpömittari oli samoissa lukemissa. Tuuli teki patikointikelistä paikoin jopa viileän.

Uituamme, syötyämme, ja maisemista muuten nautittuamme lähdimme takaisin autolle. Pysähdyimme kotimatkalla vielä Tenaya Lake -järven rannalle. Kävimme pesemässä vaelluspölyt itsestämme uintireissulla. Yllättävää, että järven vesi oli aika lämmintä, vaikka ollaan kuitenkin lähes kolmen tuhannen metrin korkeudessa. No, lumet olivat jo hyvän aikaa sitten sulaneet lähistön rinteiltä ja aurinko porottaa täydellä teholla, niin kaipa siinä korkeammallakin sijaitseva lätäkkö lämpiää.