Lodin viinit

Tuntumaa Lodin alueen Zinfandel -punaviineihin saatiin Marin kanssa ensimmäistä kertaa taannoin Tampereella Mustalahden ravintola Kaislassa. Siellä suosittelivat sitä Marin karonkan juhlamenun ruokajuomaksi viime syksynä. Koska ruokajuomasuositus osoittautui oikein oivaksi, päätimme näille leveysasteille päästyämme joskus käydä tutustumassa tämän viinin tuotantoalueeseen.

Tämä joskus osui viime viikonlopulle. Edellisviikonlopun Yosemiten keikan jälkeen vuorossa sai luvan olla jotain hiukan lyhyemmän ajomatkan päässä olevaa. Meillä oli Suomesta vieraita käymässä, ja nämäkin halusivat päästä käymään viinitiloilla täällä ollessaan, joten tämä oli passeli tapa toteuttaa kaikkien osapuolten toiveet. Varsinkin, kun Lodia tunnetumpien täkäläisten viinialueiden, Napan ja Sonoman alueilla viikonlopun hotellimajoituksesta olisi saanut maksaa itsensä kipeäksi. Siinä oli siis vaara, että olisi ollut kipeä sekä ennen, että jälkeen tuon viikonlopun.

Lodin alue sijaitsee vajaan parin tunnin automatkan päässä San Franciscosta itään. Perille päästyämme totesimme alueen kartan hiukan hämäävän, vaikka kadut kulkevatkin oikein selkeästi pohjois-etelä ja itä-länsi -suuntaisesti. Tämän ruutukaavan korttelinväli oli nimittäin melko tasan puolitoista kilometriä. Karttatiedustelua etukäteen suoritettaessa mittakaavan lukeminen oli jäänyt tiedustelijaltamme hieman turhan vähälle huomiolle. Siis ”ihan muutaman korttelin päässä” hotellilta sijaitsevat viinitilat eivät sitten olleetkaan kovin järkevästi jalkapatikassa kierrettävissä.

Muutimme suunnitelmaa lennosta, ja pysähdyimme jo ennen keskustaa Jessie´s Grove tilalle. Täällä viiden viinin maistiaiskierros kustansi 5 dollaria. Huomattavasti kukkaroystävällisempi tariffi, kuin Napassa, jossa keväällä käydessämme Mummin tilalla sai maksaa neljän lajin tarjoilusta 10-kertaisen hinnan. Tähän viiteen kymppiin sai kyllä Mummilta neljä täyttä lasia kuohuviiniä, ja ne tarjottiin oikein ravintolan terassilla. Muualle maistelukierroksille kun ei silloin ollut ilman varauksia asiaa.

Jessie´s Grove wine tasting
Listalta ruksattiin viisi viiniä, joista halusi maistiaisen itselleen. Näiden kuvassa olleiden lisäksi tarjolla oli yksi valkoinen ja yksi punainen jälkiruokaviini.

Jessie´s Grovessa, kuten muuallakin Lodissa, oli ymmärretty, että maistiaisten tarkoitus on maistella. Juomaa kaadettiin lasiin siis vain tilkka pohjalle. Muutenkin täällä oli huomattavasti kotoisampi tunnelma, kuin Napassa, joka vaikutti enemmänkin turistirysältä. Viinejä tarjoileva herra kyseli kuulumisia, ja kun hänelle selvisi, että olemme ensimmäistä kertaa seudulla, hän kaivoi tiskin alta kartan, ja kertoi meille hyviä vinkkejä käymisen arvoisista paikoista.

Jessies Grove
Lodin viinitiloilla, kuten tässä Jessie´s Grove wineyardilla oli vähemmän turistirysämäinen meno, kuin oli Napan alueen tiloilla.

Viinilasien kanssa kehotettiin lähtemään takapihalle katselemaan tiluksia, sekä kuuntelemaan tilan historiasta tarinaa. Tätä varten oli tilan vanha emäntä, 85 v., istutettu nojatuoliin katoksen varjoon, ja hänen ympärilleen oli laitettu rinkiin tuoleja. Istuimme tähän kuuntelemaan, kun mummi muisteli, mitä oli isoäidiltään kuullut. Mummin puhe kuulosti jo ennen puolta päivää sammaltavan hivenen, vaikka edessä oleva lasi oli vielä täynnä valkoviiniä jäillä. Saattoi olla, että edellinen oli jo loppunut. Tai sitten hän oli viinitilalla kasvaessaan onnistunut hankkimaan Sörsselssönmäisen syntymähumalan. Joka tapauksessa selväksi kävi, että hänen isoisoisänsä oli nuorena miehenä lähtenyt Saksasta, ja saapunut aikanaan härkävankkurikaravaanissa noille seuduille ainoana omaisuutenaan taskussa ollut 1 dollari ja 27 centtiä.

Jessies Grove winery
Kun me nousimme pois tarinaa kertovan vanhan emännän tarinaringistä, tilalle tuli seuraava seurue. Ja juttu alkoi alusta. Mummi vaikutti kuitenkin nauttivan, kun sai kertoa historiaa. Leppoisa eläkevirka.

Mummin saatua vihdoin katkeilevan tarinansa päätökseen kehtasimme nousta penkeiltä ja käppäillä hetken takapihalla. Ihan mukavan näköiset tilukset oli.

Jessie´s Grove
Takapihalla oli vanha lato, joka oli sisustettu ilmeisesti joitain vierailevia yritysryhmiä tms varten heinäladon, navetan, ja viinibaarin välimalliksi. Mitään kovin hienohelmaista viininmaistelua siellä tuskin pidetään, sillä luonnon tuoksut oletettavasti hankaloittaisivat kaikkien asiaankuuluvien aromien löytämistä maisteltavista viineistä.

Jatkoimme matkaamme, ja ajoimme Lodin keskustan tuntumasta varaamallemme hotellille. Majoitusvaraus oli tehty niin sanotusti hinta edellä. Tienvarsimotelli oli sellainen, kun ne tuppaavat olemaankin, mutta tämän El Rancho -motellin kylppäri oli kyllä totuttuakin karumman oloinen. Muuten huone oli ihan OK, kuten muissakin niissä lukuisissa vastaavissa motelleissa, joissa viime kuukausina on tullut yövyttyä.

Meininki oli, että jätämme auton tähän, ja jatkamme viinitilakierrosta kävellen. Kartan mukaan kun hyviä arvosteluja saaneita viinitiloja olisi muutama tuossa ihan vieressä lähekkäin. Tarkempi reitinmääritys osoitti kuitenkin, että patikointia lähimmälle tilalle olisi ollut neljä ja puoli kilometriä suuntaansa. Oli taas se suuri korttelinväli hämännyt. Eivät ole tuonne viinipelloille vetäneet teitä ihan yhtä tiheään, kuin tavallisen kaupungin keskustaan. Autonkuljettaja ei siis vieläkään päässyt ihan täysin rentoutumaan viininmaistelun pariin.

Toinen tila, jonne ajoimme, oli nimeltään Klinker Brick. Tämä tiilikartano vaikutti hieman edellistä kaupallisemmalta paikalta. Jessie´s Grove oli ollut positiivinen yllätys kotoisuudellaan. Klinker Brickin viinit osoittautuivat raatimme mielessä kuitenkin kokonaisuudessaan paremmiksi, kuin edellisen tilan tuotteet, vaikka ei niissäkään yhtä lukuun ottamatta mitään erityistä vikaa ollut. Täällä valitsimme kylläkin kahdesta tarjolla olleesta maistiaismenusta sen kalliimman. Maksoimme siis seitsemästä maistiaisesta yhteensä kokonaisen kympin. Ja sitten kun osti tilalta mukaansa kahdenkympin viinipullon, niin se tasting-menun kymppi vähennettiin pullon hinnasta. Siis ihan kohtuullisen edullista mielestäni.

Klinker Brick winery
Klinker Brickin sisäpihan terassi oli rakennettu nimen mukaisista raaka-aineista. Kumiankan tarina jäi selvittämättä.

Tässä vaiheessa totesimme, että on parempi jättää auto ohi ajaessamme hotellin pihaan, ja jatkaa matkaa Lodin keskustan tastingroomeihin ihan jalkapatikassa. Ei tule sitten mitään konfliktia paikallisen tieliikennelain kanssa.

Ruokaa söimme hämäyksen vuoksi näin viinitilakierroksen kesken paikallisessa olutpanimoravintolassa. Hyvin maistui vaihtelun vuoksi heidänkin tekeleensä. Lodin keskustassa oli ympäröivien viinitilojen ravintoloita useampia vieri vieressä, ja tällä kertaa todella ihan kävelymatkan etäisyydellä toisistaan. Valitsimme ihan old-school -tyyppisin tieteellisin perustein lähimmän. Itse en ole tottunut oikein luottamaan kaikenlaisiin kyberavaruudessa tarjolla oleviin arvostelusivustoihin, jonne käyttäjät saavat jättää omia arvostelujaan, tässä tapauksessa viineistä. Mielestäni niistä kaikista puuttuu se suhteutus, että mihin odotuksiin kukin käyttäjä peilaa kokemustaan.

Esimerkiksi hotelleja tai aiemmin mainittuja tienvarsimotelleja arvioidessa joku olettaa saavansa muutamalla kympillä samanlaisen majoituksen kuin moninkertaisesti maksavassa huippuhotellissa, niin saattaahan tuollaisen odotusarvon jälkeen pettyä. Arviointi lienee sen mukaan varsin heikko. Jos taas odottaakin saavansa ”kahdella markalla kahden markan tavaran”, niin arviointi lienee paljon positiivisempi. Näitä käyttäjäarviointeja lukiessaan ei voi koskaan tietää, mitä joku on tuotteesta tai palvelusta etukäteen kuvitellut.

Viininmaisteluiden lomassa osui silmämme paikallisen suklaapuodin houkuttelevina notkuviin vitriineihin. Eri makuisilla suklailla oli päällystetty ties vaikka mitä syötävää. Tavoistani poiketen päätin sortua muiden mukana tällaiseen hömpötykseen. Sanovat kumminkin, että viinin ja suklaan pitäisi sopia hyvin yhteen. Ja olihan se oikein hyvää ensimmäisen suullisen verran. Mutta niin tolkuttoman makeaa, että tarjolla olleet annoskoot osoittautuivat amerikkalaistyyppisesti ylimitoitetuiksi. Eihän siinä sitten seurannut mitään muuta, kuin että kesken viininmaisteluiden joutui sokerihumalaan.

Lodi
Varaa valita, millä vetää suklaaöverit.
suklaaomena
Omena päivässä pitää lääkärin loitolla. Mutta entäs, jos Granny Smith on kuorrutettu  paksulla suklaakerroksella, joka on esimerkiksi täynnä vaahtokarkkeja.

Noin yleisesti ottaen Zinfandelit osoittautuivat hyviksi viineiksi, vaikka ainakaan San Franciscossa kuulemamme ajatuksenjuoksun mukaan ne eivät ole kovin arvostettuaja. Ne eivät ole ihan kevyitä, ja ehkä siksi eivät sovi paikallisten Budweiserilla kehitetyille makunystyröille. Seudun viinien tapaan nekin ovat todella alkoholipitoisia. Siihen vaikuttaa kuulemma paahtavan kuuma aurinko, joka tekee rypäleistä makeita. Kaikki viinit eivät toki olleet Zinfandeleita. Eniten voltteja eteemme tuoduista punaviineistä oli Earthquake Petite Sirahissa, joka 15 %:llaan maistui jo lähes portviiniltä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s