Työnhakua avokonttorissa

Pää hajoaa ja seinät kaatuu päälle, jos istuu kotona tekemässä tietokoneella mitä nyt sitten tekeekään, kuten vaikkapa kirjoittelee näitä juttuja. Tai jos tylsäksi heittäytyy, niin askartelee vaikka työhakemuksia. Olenkin usein lähtenyt kaupungille johonkin kahvilaan, tai muuhun työtilaan, niin saa edes sellaisen illuusion, että kävisi jossain töissä, ja näkee hiukan muitakin ihmisiä.

San Franciscossa niin asuntojen kuin työtilojen vuokrat ovat tolkuttoman korkeat. Niinpä yleinen tapa on työskennellä vaikkapa kahvilassa. Välillä kahvilaan ihan vaan kahville meno tuntuu oudolta, kun on fiilis kuin menisi jonkun firman avokonttoriin. Joka pöydän ääressä istuu yksi henkilö, jolla on läppäri auki edessään, ja usein kuulokkeet korvillaan.

Aikanaan ravintola-alalla työskennelleenä ihmettelen kyllä kovasti noiden kahviloiden bisneslogiikkaa. Kun joku tulee aamupäivästä, ostaa kupin kahvia, ja valtaa yleensä kahden hengen paikat koko päiväksi, niin eipä siinä kovin paljon katetta per asiakaspaikka päivässä tule. Vaikka sitten päivän mittaan ostaisi parikin santsikuppia kahvia ja lounassämpylän, niin silti jää kyllä istumapaikkaa kohden laskettava tuotto kovin mitättömäksi.

Tälläkin hetkellä istun kahvilassa, jossa on seinällä olevan kyltin mukaan 84 asiakaspaikkaa. Laskin, että paikalla on tasan 40 asiakasta levittäytyneenä jokaiseen pöytään niin, että yhtään vapaata pöytää ei ole. Kun kahden hengen pöydälle sijoittaa kahvikupin ja läppärin, niin ei siihen enää toista henkilöä saman pöydän ääreen mahdu. Näistä 40 asiakkaasta joka ainoalla on edessään läppäri.

CoffeBarU
Kahvilanpitäjä on askarrellut kylttejä, joilla yritetään säästää vilkkaimpaan lounasaikaan edes muutama pöytä asiakkaille, jotka tulevat kahvilaan ihan vaan kahville tai lounaalle. Näiden kylttien teho on varsin olematon.

Olen vasta viime aikoina ylipäätään väkisin totuttautunut siihen toimintamalliin, että ostamalla kupin kahvia voi vetelehtiä tuntikaupalla kahvilassa viemässä tilaa maksavilta asiakkailta. Kun sitä kerran muutkin tekevät, eikä siitä kukaan tunnu olevan pahoillaan, niin mennään sitten maassa maan tavalla.

Silti en tunne kuuluvani joukkoon. Vaikuttaa siltä, että 90 % läppäreistä, jotka kahviloissa tai muissa työtiloissa työskentelevillä on nokkansa alla, on Applen 13-tuumaisia hopean värisiä MacbookAir -koneita. Itsekin hommasin hiljattain uuden läppärin, mutta erottuakseni massasta ostin 13-tuumaisen hopean värisen HP:n koneen.

DSC_0437
Tämä on kahvila, eikä minkään firman konttori. San Franciscon seutu on selkeästi Applen aluetta, Windows-koneita ei pidetä oikein minään.

Ymmärtäähän tämän kotiseuturakkauden johonkin tiettyyn tuotteeseen. Saihan Suomessakin vielä muutama vuosi sitten ihan perustella kaikille, jos omisti jonkun muun, kuin Nokian puhelimen. Täällä näitä omenatuotteita pidetään arvossaan riippumatta laitteiden teknisisistä ominaisuuksista. Kai siinäkin on jotain yhtymäkohtia Nokiaan. Kuten siinäkin, että tuotekehityksessä ollaan oltu joskus niin paljon aikaa edellä, että suuri yleisö ei kehitettyä ominaisuutta osannut kaivata eikä arvostaa. Esimerkkinä tuo tämän jutun otsikkokuvan kosketusnäytöllä ja näppäimistöllä varustettu kannettava vuodelta 1984, joka on esillä San Franciscon modernin taiteen museossa.

Nykymaailman tapaan San Franciscossakin on kahviloiden lisäksi ihan varta vasten tarkoitusta varten olevia julkisia työtiloja, joihin voi mennä työskentelemään, kun maksaa joko tunti-, päivä- viikko- tai kuukausimaksun. Näin saa sitten käyttöönsä perustoimistopalvelut, kuten työpöydän, netin, printtausmahdollisuuden, ja kahvin. Jossain jopa ohjatun joogatunnin. Löysin keskustasta myös Amazonin ylläpitämän ilmaisen AWS työtilan. Se on periaatteessa tarkoitettu teknologia-startupeille, joilla ei ole omaa toimitilaa. Ajatuksena on, että siellä voisi löytää hengenheimolaisia, ja saada mahdollisesti näiltä jotain ajatuksia ja tukea oman hommansa edistämiseksi. Siellä on myös ns. talon puolesta paikalla henkilöitä, jotka konsultoivat tarvittaessa. Kaiken tausta-ajatuksena lienee se, että Amazon voisi päästä sitten täällä kehitettyihin hyviin ideoihin jotenkin osalliseksi.

No, minä ilmoitin myös siinä tiskillä ensimmäistä kertaa paikalle mennessäni juuri perustaneeni oman yhden miehen firman, jolla ei ollut toimitiloja. En vielä minuuttia aiemmin itsekään tiennyt perustaneeni firmaa, niin salainen se oli. Sen verran onnistuin kuulemaan minua ennen tiskillä asioineen kaverin ja vastaanottohenkilön keskustelua, että ymmärsin firman olevan tarpeellinen. Onneksi eivät alkaneet sen paremmin tenttaamaan, että minkä alan putiikki on kyseessä, tai mitään muutakaan. Myönsivät mukisematta minulle kulkukortin, jolla pääsee sisään.

DSC_0408
AWS:n työtila on tehty muistuttamaan start-up yrityksen konttoria. Käsitykseni mukaan vanerilattia on näkyvissä luomassa illuusiota paikasta, joka on kyhätty nopeasti ja vähällä rahalla, jotta päästään käsiksi itse asiaan. Design-lamput katossa tosin hiukan murtavat tätä myyttiä. Tämä vanha tiilitalo näyttää olevan täkäläisten suositusten mukaisesti vahvistettu teräsrakenteilla jälkikäteen maanjäristyksiä kestämään. Ilmeisesti sillä ei ole väliä, jos lattiaksi levitetyt vanerilevyt putoilevat paikaltaan. Lattia ei nimittäin ole yhtään mitään muuta kuin nuo vanerilevyt. Kerran oli jonkun reppu kaatunut lattialla, ja siellä olleesta juomapullosta oli vuotanut desilitran verran vettä lattialle. Alakerrasta juoksi hätääntyt työntekijä etsimään putkivuotoa, kun alakerrassa vesi vuoti katon läpi.
DSC_0410
AWS:n välikerroksen ”loungessa” on tarjolla todella pahaa kahvia ja monen sorttisia aamiaismuroja. Porukka syö näitä muroja kuivana ikään kuin snackseina. Ihan kaikkea tästä start-up -kulttuurista en ole vielä oppinut ymmärtämään. Alakerran kaarevalla tiskillä voi käydä konsultatiivisia keskusteluja Amazonin työntekijöiden kanssa.

 

Viime viikot ovatkin kuluneet enemmän ja vähemmän työnhaun parissa jonkin sortin avokonttorin tyyppisessä tilassa. Vielä ei ole tärpännyt, mutta eiköhän se tästä. Kyllähän tässä jo jotain töitäkin voisi mielellään tehdä, kun kerran työlupakin on.

Täkäläinen työnhakutapa tuntuu monesti olevan se, että pitäisi tuntea joku siitä firmasta jonne aikoo hakea, ja pyytää tätä sitten vinkkaamaan rekrytoijalle. Muiden suositukset ovat siis arvossaan. Jotenkin tuntuu, että niitä arvostetaan enemmän, kuin sitä, hallitseeko kandidaatti tarjolla olevin homman. LinkedIn:in rooli työnhaussa on myös hämmästyttävän vahva. Yksi firma on saanut haltuunsa jos ei nyt määräävän, mutta ainakin hallitsevan markkina-aseman. Työpaikoista ilmoitetaan LinkedIn:issä, ja niihin haetaan sitä kautta. Moniin paikkoihin hakemus täytetään ehkä sen firman nettisivuilla, mutta sitten siihen oheen ladataan oma LinkedIn -profiili CV:ksi. Toki muitakin LinkedIn:in tyyppisiä alveluja on, esimerkiksi Glassdoor, mutta nämä ovat kyllä jääneet suuremman jalkoihin.

Suomalaisena on hankala tajuta kaikenlaisten suositusten merkitystä täkäläisille. Ei tunnu oikeastaan olevan kovin paljon väliä kuka on suositellut ja millä rahkeilla. Pääasia, että LinkedIn:issä on runsaasti suosituksia ja endorsauksia (hyväksyn itsekin mielelläni niitä lisää ;-)).

ohjelmointi
Ymmärtääkseen edes jotenkin tätä tietotekniikan ympärillä pyörivää elämää ja ajatukenjuoksua on hyvvä tuntea edes oikeat termit. San Franciscon moderniin taiteen museossa oli esillä juliste, jolla asiaa on selvitetty ihmisille muutama vuosikymmen sitten. Olen itse ajatellut jossain välissä opetella edes tietokoneohjelmoinnin perusteet, kun niiden hallintaa tunnutaan täällä pitävän itsestäänselvyytenä työpaikoilla. Tämä riittänee meikäläiselle perustason opinnoiksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s