Kellon soitettua kukonlaulun aikaan lähdin ajelemaan kohti Rocky Mountain National Parkia. Kansallispuiston raja on lähellä Estes Parkia. Rajalle saavuttuani kaivoin tien levennyksellä taskustani pari viikkoa aiemmin Yosemitestä ostetun kaikkiin Yhdysvaltojen kansallispuistoihin kelpaavan vuosikortin. Valmiina näyttämään korttia ajoin lippuluukulle muutaman muun aamuvirkun perässä. Päästyäni lippuluukun kohdalle, näin luukun olevan teljetty kiinni. Ikkunaan oli laitettu tiedote, että lippukassa on suljettu, ole hyvä ja jatka matkaasi eteenpäin. On se nyt sitten tämäkin. Kun kerrankin olen ostanut tiketin etukäteen, niin sitä ei edes tarvita. Varmaan vaan jollain lipunmyyjällä on ollut tyyny sen verran hyvin, ettei ole huvittanut lähteä aamuvuoroon.

Sinänsä ihmeellistä, että ennen seitsemää tuntui puistoon pääsevän ilmaiseksi. Lähes kaikki puiston alueella kulkevat vähänkään korkeammalle menevät vaellukset kun ovat sellaisia, että niille pitää lähteä todella aikaisin. Huipulta pitäisi nimittäin olla viimeistään puolelta päivin tulossa alas. Alueella on kesäisin hyvin tyypillistä, että iltapäivisin kehittyy nopeasti voimakkaita ukkosia. Ukkosella ei ole terveellistä olla vuoristossa aukealla paikalla puurajan yläpuolella. Sitä tulee vaeltajasta saman tien toimiva ukkosenjohdatin. Näistä ukkosista varoitetaan joka paikassa ja näinpä siis aamuvarhaisella liikkuu jo paljon porukkaa. Ei kuitenkaan lipunmyyjiä.

Ajelin Trail Ridge Roadia pitkin patikkaretkeni alkupisteelle. Tämä tie on Yhdysvaltojen korkeimmalla kulkeva läpi ajettavissa oleva tie. Joitakin yhdelle huipulle vieviä umpikujia on kyllä korkeammallakin. Tämä tie oli kuitenkin ihan hyvä ja leveä maantie. Kelpasi hyvin vaikka isolla rekalla tai bussilla körötellä. Melkoinen eläintarha oli matkan varrella. Ensin olin törmätä mutkan takana tiellä hortoilleeseen villikalkkunaparveen. Hassun näköisiä otuksia ja yllättävän isoja.

Seuraavaksi näkyi iso lauma kanadanhirviä ja bighorn-lampaita. Muutama murmeli juoksi tien poikki, samoin pari oravaa tai mitä lie siiseliä olivatkaan. Tämän eläintarhan maisemat olivat vielä varsin jylhät. Tie kulki tosiaan korkealla vuorenrinteillä. Korkeimmillaan 12 183 jalan eli 3713 metrin korkeudessa.

Olin hiukan reilu tunnin ajomatkan jälkeen polun päässä valmiina lähtöön varttia vailla kahdeksan. Tämän patikkapolun lähtöpiste sijaitsi 10 578 jalan korkeudessa eli noin 3280 metrissä. Vaikka olinkin ollut pari päivää jo hiukan korkeammalla, en kuitenkaan ollut vielä näissä korkeuksissa käynyt. Niinpä tuntui, että henki lähtee, kun aloin nousta ensimmäistä rinnettä. Pulssi tuntui sormenpäissä ja kuului korvissa ihan ilman erityistä keskittymistä sen havainnointiin. Selkäreppuni painoi ehkä 8 kiloa. Vettä piti olla mukana aika reilusti, kun kartta ei luvannut matkan varrella olevan merkittäviä puroja, josta olisi Camelbakin saanut vedenpuhdistuspumpun avulla täytettyä. Sitä paitsi, esitteissä mainittiin ylänköjen vesissä näillä seuduilla olevan runsaasti giardiaa. En viitsinyt alkaa testaamaan, pitääkö paikkansa, että muutama viikko aiemmin ostamani vedenpuhdistin suodattaa lupauksensa mukaisesti bakteerit ja loisetkin.

Vasta noin puoli tuntia käveltyäni tuntui siltä, että koneisto lähti käyntiin. Tosin myös reitin nousukulma loiveni huomattavasti puurajan jälkeen. Reitti kulki loivasti nousten pitkin harjannetta, eikä ihan mitä tahansa harjannetta, vaan vedenjakajaa. Atlanttin ja Tyynenmeren välistä vedenjakajaa. Jos sylkäisin puroon vasemmanpuoleisella rinteellä, klimppi päätyisi aikanaan Mississipiä pitkin Meksikonlahteen, eli Atlanttiin. Jos taas köhin keuhkoistani koepalan oikeanpuoleisen rinteen puroon, se menisi Coloradojokea Grand Canyonin kautta Tyyneenmereen.

Näkyvyyttä oli harjanteelta joka suuntaan monta kymmentä kilometriä. Ei valittamista. Paitsi että ilma liikkui rivakasti. Mutta siitä huolimatta jossain vaiheessa huomasin, että olin hymyillyt koko naaman leveydeltä siinä yksin kulkiessani ties miten kauan. Mukavaa hommaa. Tätä olinkin kaivannut.

Saimme aikanaan häälahjaksi Marmot Never Summer -talvimakuupussit. Enpä ole tullut sitä nimeä sen tarkemmin koskaan analysoineeksi, ajattelin sen olleen vaan kuvaava nimi talvivarusteelle. Nyt sain kuitenkin patikoidessani nauttia komeista näkymistä Never Summer -vuorille. Ja tuotelupauksen mukaisesti niillä oli monin paikoin paljon lunta keskellä heinäkuutakin.

Kolmen ja puolen tunnin köpöttelyn jälkeen pääsin huipulle. Mount Ida, 12 880 ft / 3 926 m. Tämä huiputus ei tosiaan vaatinut varsinaisia vuorikiipeilysuorituksia, vaan ihan vain polkua ja monin paikoin kivilouhikkoa pitkin kävelyä. Olin oikein tyytyväinen, että laitoin jalkaani aamulla kevyet, mutta varrelliset vaelluskengät. Nilkat olisivat nimittäin olleet ilman mitään tukea kovilla siinä louhikossa.

Huipulla minua tervehti ensimmäisenä murmeli. Esitin tälle syvät pahoittelut siitä, että olin tullut häiritsemään tämän kotirauhaa. Tosin luulen, että se oli jo tottunut kutsumatta kylään änkeävään porukkaan. Päivän aikana tuolla reitillä oli liikkeellä ehkä viitisenkymmentä vaeltajaa.

Murmelin vetäydyttyä koloonsa otin muutamia pakollisia turistivalokuvia, ja laskeuduin samaa reittiä alas kuin olin tullutkin. Paitsi että ei se niin helppoa ollut se reitillä pysyminen taaskaan. Nämä Rocky Mountain National Parkin reitintekijät ovat mitä ilmeisimmin samaa koulukuntaa Yosemiten kollegoidensa kanssa.

Polun alkuun pannaan kyltti, jossa kerrotaan, minne polku vie. Sitten ei muuta merkintää tarvitakaan. Reitti oli tässä tapauksessa tosin suurimmalta osalta matkaa varsin ilmeinen. Selkeä polku niittymaisemassa. Siinä ei nyt sen kummempaa merkintää kaivannut. Mutta huippua lähestyttäessä maasto muuttui kivikoksi. Siellä reitti oli merkitty kasaamalla pieniä kiviä toistensa päälle. Tämä oli taas varsinainen havainnointitesti. Löydä kivilouhikosta kivikasat, ja seuraa niitä. No, jos reitti hukkui ylös mennessä, niin ongelma ei ollut suuri, kun huippu oli kaiken aikaa näkyvissä. Sinne vaan sitten offaria pitkin suorinta tietä.

Alaspäin tullessani hukkasin reitin muutamankin kerran. Näin selkeällä kelillä huipun jyrkemmän rinteen alla niittymaisemassa kulkeva polku erottui kuitenkin selkeästi. Sama kai se on, mitä reittiä sinne menee. Mutta jos olisi ollut hiukan huonompi keli, niin voisi olla, että polun löytäminen olisi aika paljon hankalampaa.

Voisin suositella näille reitin ylläpidosta vastaaville henkilöille ekskursiota vaikkapa Itävaltaan tai Sveitsiin katsomaan, miten vuoristossa vaellusreitit merkitään. Ottakoot Yosemitestä yhden ennakkoluulottoman kollegan mukaansa.

Purkki kirkkaan väristä maalia ja pensseli ei luulisi konkurssia aiheuttavan. Se voisi olla tehokkaampi tapa ehkäistä turistien eksymisiä ja niistä aiheutuvia etsintäoperaatioita, kuin tämä täällä käytetty menetelmä. Polun alun tienviitan juureen maahan oli nimittäin laitettu muovitaskussa A4 kokoinen paperi (tai se mikään A4 ollut, kun näiden pitää paperiarkkienkin koossa sooloilla, oli varmaan kokoa letter), jossa kerrottiin monien vaeltajien eksyneen tällä reitillä, ja kehotettiin seuraamaan reittiä kartalta, ettei tämän ohjeistuksen lukija olisi se seuraava eksynyt.

No, johan se valtion armeijassakin aikanaan opetettiin, että uhkailu ja v****ilu ovat muiden lisäksi ihan päteviä motivointikeinoja.

Pääsin kuitenkin ilman sen suurempia sattumuksia takaisin autolle. Aikaa kului kuutisen tuntia, eli puoli tuntia enemmän, kuin reittiselosteen kirjoittaneella paikallisella lajin harrastajalla. Pidän sitä ihan hyväksyttävänä. Menoa helpotti kieltämättä huomattavasti tuuli, joka puhalsi mukavasti ja ehkä hiukan yllättäen edestakaisella reitillä koko päivän takaviistosta. Huipulta alas lähtiessäni oli pieni tyyni hetki. Sen jälkeen tuulen suunta kääntyi lähes 180 astetta. Kuljin siis koko päivän pienessä laitamyötäisessä. Tai oikeastaan ihan kamalan kovassa laitamyötäisessä.

Ajelin autolla vielä Trail Ridge Roadin korkeimmalle kohdalle ottamaan muutaman valokuvan, sieltä kun oli hyvä näkymä tälle kävelemälleni reitille. Pysäköityäni auton yritin avata oven, mutta se ei auennut. Kokeilin rämpyttää lukkoa kun ajattelin, että tässä vuokra-autossa on joku kikkakolmonen, joka nyt estää oven aukeamisen. Työnsin ovea voimakkaammin ratista toisella kädellä tukea ottaen. Se liikahti, mutta paiskautui saman tien kiinni.

Ahaa. Siellä tuulee. Se auton heiluminen ei johtunutkaan tien kuoppaisuudesta. Tuuli painoi ovea niin, etten pystynyt sitä avaamaan. Piti vähentää tuulipintaa avaamalla ikkuna. Sitten sain painettua oven auki, mutta piti varoa jättämästä mitään oven rakoon. Enpä muista sellaisessa puhurisssa vähään aikaan olleenikaan. Viimeeksi ehkä muutama vuosi sitten Havaijilla Pali Lookout näköalapaikalla, harjanteella, johon ilma ohjautuu viereisten rinteiden ohjaamana kuin tuulitunneliin.

Kävin vielä Alpine Visitor Centerissä puolen miljoonan muun turistin kanssa taistelemassa parkkipaikasta sekä hörppäämässä kupillisen kahvia. Illaksi ajelin pois kansallispuistosta Idaho Springs -nimiseen pikkukaupunkiin.