Aamuherätys oli jälleen aikaisin, tällä kertaa Idaho Springsissä. Olin päättänyt käydä vielä hiukan eilistä korkeammalla mäellä. Tällä kertaa sinne pääsisi kuitenkin eilistä patikointia helpommalla. Mount Evans sijaitsee Denverin kaakkoispuolella ja sinne ajaa Idaho Springsistä tunnin verran. Tie vie lähes huipulle asti, ylös 14 125 jalan eli noin 4300 metrin korkeuteen.

Melkoinen tie olikin. Alkuun tie nousi noin 3000 metriin leveänä ja hyväkuntoisena maantienä. Sitten Mt. Evansin National Forestin rajalta tien kunto muuttui ratkaisevasti. Mutta mikä positiivista, täällä puiston rajalla oltiin tultu aamuvuoroon töihin. Toisin kuin eilinen kassanhoitaja Rocky Mountan National Parkin rajalla Olin jo kaivamassa rahaa maksaakseni 15 dollarin pääsymaksun, kun ystävällinen kasööri tiedusteli, että mahtaako minulla olla kansallispuistojen vuosikorttia. Olihan minulla! No tulihan tällekin käyttöä tällä reissulla. En vaan ollut ymmärtänyt, että siitä voisi olla hyötyä täälläkin, kun kyseessä ei kuitenkaan ole mikään kansallispuisto. Myöhemmin huomasin, että kortti tosiaan kelpaa myös tämän tyyppisiin Nationa Foresteihin ja Wilderness Parkeihin, joihin on pääsymaksu.

Puurajaan asti, eli noin 3700 metrin korkeuteen,  tie oli vielä ihan hyväkuntoinen. Sitten ylempänä se kapeni entisestään, ja jyrkänteen puolen reuna oli monin paikoin sateen jäljiltä hiukan pettänyt. Ei tehnyt mieli ajaa ihan reunassa. Mitkä kaiteet, mitä ne on? Onneksi liikennettä ei juuri ollut, niin keskiviivan päällä pystyi ajamaan.

Puurajan jälkeen tultiin ilmeisesti taas murmeleiden tontille. Niitä juoksenteli tiellä tai sen vieressä todella paljon. Ja kaikilla ei tuntunut olevan mitään kiirettä pois auton alta. Katselivat vaan, että mitäs sinäkin täällä teet. Niinpä.

Lähempänä huippua tultiin selvästi vuorostaan vuoristovuohien maille. Niitä oli laumoittain tiellä ja sen vieressä.

Tien päässä oli parkkipaikka ja entisen, vuonna 1979 kaasuräjähdyksessä tuhoutuneen ravintolan rauniot. Parkkipaikalta oli huipulle pari sataa metriä käveltävää, nousua tuli ehkä vajaat 50 metriä. Autosta noustessa huomasi kyllä heti, että ilma on yli neljässä kilometrissä ohutta. Usein ei autosta nouseminen ja takin päälle pukeminen ole ihan noin paljon käynyt hengen päälle. Onneksi eilinen patikointi edes likimain samoissa korkeuksissa teki tehtävänsä, ja pulssi tasaantui nopeasti.

Käppäilin huipulle. Sieltä oli taas kerran mahtava 360 asteen näkymä kymmeniä kilometrejä joka suuntaan. Tänään huipulla ei ollut ollenkaan niin tuulista, kuin eilen oli.

Hetken maisemia pällisteltyäni kävelin takaisin autolle, ja ajoin vuohia ja murmeleita väistellen alas vuorelta. Siis sitä tietä pitkin. Kävihän tuokin nyt aamulenkistä. Ajelin saman tien takaisin Denveriin palauttamaan vuokra-auton. Matkalla sain lentoyhtiöltä tekstiviestin, että koneeni on lähes tunnin myöhässä.

Se ei nyt muuten haitannut, mutta välilaskuni Salt Lake Cityssä lyhenisi. Olin varta vasten buukannut sellaisen lennon, että siinä on reilu neljän tunnin vaihto. Suoraa lentoa Denveristä San Franciscoon ei edelleenkään ollut Deltalla tarjota. Salt Lake Cityn kenttä on lähellä kaupunkia, vartin ratikkamatkan päässä. Olin ajatellut tekeväni pikaisen parin tunnin kaupunkikierroksen. Mutta nyt Denver – SLC lennon myöhästyessä jäisi kierrokselle vain tunti. Eli se siitä sitten. Höh. Kolme tuntia on ehkä typerin aika, mitä lennon vaihdolle voi olla. Kentällä pitkästyy, mutta muuallekaan ei oikein kunnolla ehdi.

Päästyäni pois koneesta Salt Lake Cityn lentokentällä huomioni kiinnittyi heti kentällä siihen, että siellä parveili runsaasti edustamalleen paikalliselle seuralle kuuluisuutta ja kannattajia eri puolilta maailmaa hankkimaan lähdössä olevia nuoria pukeutuneina yhdistyksen edustusasuun. Siis mustiin suoriin housuihin sekä valkoiseen lyhythihaiseen kauluspaitaan, jonka rintapielessä oli musta nimikyltti.

Katseltuani pienen hetken ympärilleni totesin, että en jaksa käkkiä kentällä kolmea tuntia. Lähden kaupungille. Jää sinne nyt ainakin se tunti aikaa. Päästyäni keskustaan tarkastin vielä lentokenttäratikan aikataulut. Minulla olisi minuutilleen tunti aikaa tutustua Salt Lake Cityyn. Se saa luvan riittää. On sitä aikanaan Luxemburgiinkin tutustuttu 26 minuutissa, kun taskussa ei ollut parkkirahaa pidemmäksi ajaksi.

Joka kaupungissa on keskusta, ja sitä paitsi, ne muistuttavat kuitenkin toisiaan. Mikä täällä on sen sijaan ainutlaatuista, on se, että kaupunki on mormonien kotipesä. Heti ratikkapysäkin vieressä olikin mormonikirkon pääpaikka, kuin Vatikaani katolisille siis.

Muutaman korttelin kokoista suurta temppelikompleksia ympäröi korkea muuri. Marssin sen portista sisään. Muurien sisällä oli muun muassa parikin erikokoista ulkonäöllisesti kirkkoa muistuttavaa rakennusta, sekä jättiläiskokoinen hotelliaamiaiselta tuttu hopeakantinen kuperan mallinen kuumahaudepata, jossa yleensä on pekonia, makkaroita, munakasta ja ties mitä. Tämän rakennuksen katolla olevat ilmastointihormien rakennelmat muistuttivat selkeästi sitä kahvaa, josta nälkäinen hotellivieras saa pekonipannun kannen auki. 

Tämä rakennus oli kuitenkin tabernaakkelin nimellä kulkeva vuonna 1867 rakennettu suuri kongressihalli. Sisätiloiltaan jotain kirkon, konserttitalon ja jäähallin välistä. Lehtereillä on tilaa noin 7000 ihmiselle. Tämä oli toiminut mormonien puolivuosittaisten konferenssien pitopaikkana, kunnes kävi pieneksi. Rakennuksen akustiikka on kyllä todella mahtava.

Puhujanpönttöön marssi yksi lukuisista paikallisen seuran edustajista puhumaan ihan normaalilla äänellä ilman mikrofonia. Näin hän ainakin vakuutteli, voihan olla että taas apinaa koijattiin. Silloin 1800 -luvun puolivälissä ei Bang & Olufsenin äänentoistotekniikka vielä ollut niin kehittynyt, niin piti rakentaa mökki sellaiseksi, että joka paikkaan varmasti kuuluu. Ja kuului. Ihan sama, vaikka puhuja kääntyi selin yleisöön ja puhui seinille päin, kuului yhtä hyvin. Tai kun tämä näytösluonteisesti repi kädessään olleen sanomalehden sivun kahtia, tai pudotti nuppineulan 30 sentin korkeudesta pöydälle, niin äänet kuuluivat uskomattoman selkeinä takariviin yli 50 metrin päähän.

En jäänyt kuuntelemaan luennointia yhdistyksen syvällisemmästä tarkoituksesta, vaikka siihen ystävällisesti mahdollisuuksia tarjottiinkin. Sisäänkäynnin lähistöllä parveili nimittäin runsaslukuisesti nuoria, jotka olisivat mielellään kertoneet seikkaperäisemmin seurakuntansa ajatuksesta. Kuitenkin, kun heille kerran ystävällisesti mutta päättäväisesti kerroin, etten ole nyt siitä niinkään kiinnostunut, vaan haluan ottaa tästä isosta uunipannusta ainoastaan muutaman valokuvan, nämä eivät sen enempää lähteneen ajatusmaailmaansa tuputtamaan. Toivottivat vaan hyvää päivän jatkoa.

Aikatauluni kireydestä johtuen marssin pikamarssia tien toisella puolella olleeseen suureen konferenssikeskukseen katsomaan maailman suurimmaksi mainostettua auditoriota. Kapasiteetti noin 21 000 henkeä. Työnjako oli näemmä hyvin selkeä. Nuoriso oli komennettu vahtimaan haudutusastiaa, ja kokeneempi polvi sitten tätä auditoriota. Täällä nimittäin ovella minua tervehti hyvin ystävällisesti noin 75 vuotias järjestyksenvalvojan asuun pukeutunut roteva mieshenkilö. Jäin miettimään, että paljonkohan järjestyshäiriöitä täällä mahtaa olla. Lienee leppoisa eläkevirka. Portieeri tarjosi heti mahdollisuutta lähteä opastetulle kierrokselle rakennukseen. Kerroin tälle tulleeni vain pikaisesti vilkaisemaan suurta auditoriota, ja ehkä ottamaan siitä pari valokuvaa. Aikaa ei olisi enempää, jotten myöhästyisi lennolta.

No, ei sinne kuitenkaan saanut marssia kuin kauppahalliin. Minulle osoitettiin oven viereisellä penkillä odottaneesta vahakabinetista oppaaksi harmaahapsinen herrasmies, jolle kerrottiin, että nyt ei olisi aikaa pitkään kierrokseen ja esitelmään, vaan nyt pitäisi pikaisesti käydä vaan auditoriossa ottamassa pari valokuvaa. Hieman jo meinasi käydä tätä pappaa sääliksi, kun hän lähti ontumaan pikavauhtia kohti alakertaa ja auditorion välitasanteen sisäänkäyntiä. Onneksi oli liukuportaat. Muuten olisi mahdollisesti sydänkohtaus iskenyt. Tai proteesi pettänyt. Siinä pitkissä liukuportaissa hänelle jäi hetki aloittaa keskustelu. Arvaan, että tarkoituksena olisi ollut päätyä keskustelemaan syvällisemmin siitä, mitä heidän yhdistyksellään olisi juuri minulle tarjota.  Käänsin kuitenkin päättäväisen ystävällisesti puheenaiheen johonkin joutavanpäiväiseen, ja muistutin opastani, että minun pitäisi ehtiä lennolleni, joten nyt ei olisi aikaa muuhun kuin pikaiseen katseluun ympärilleni. Hän sitten erittäin ystävällisesti johdatti minut valokuvaukselliseen paikkaan, ja sieltä sitten toiveeni mukaisesti suorinta tietä ulko-ovelle.

Ulkona taarasin aikataulun. Ehtisin vielä ripeästi kävellä katsomaan paikallista Capitol Hilliä, se kun oli vain muutaman korttelin päässä. Mutta osoittautui, kuten paikan nimestä olisi ollut pääteltävissäkin, että Utahin osavaltion hallintorakennus sijaitsi mäen päällä. Hiki tuli pikamarssilla ylämäkeen.

Mäellä pällistelin hetken aikaan näkymiä, kunnes totesin, että nyt alkaa olla kiire ehtiä takaisin lentokentälle vievään ratikkaan. Onneksi pysäkille oli alamäki. Ehtiäkseen ratikkaan piti oikein juosta. Ei siis hölkätä. Puolentoista kilometrin ravaaminen helteisessä säässä 10 kilon selkärepun kanssa nostatti jonkin verran hikikarpaloita otsalle ja selkämykseen. Mukava fiilis seuraavaa lentomatkaa silmällä pitäen. Juoksureittini varrella tein noin 15 sekunnin pysähdykset kuuluisaksi mainostettujen Brigham Youngin puiston sekä tämän saman viskaalin tiluksille johtaneen kaarevan portin kohdalla. Nähtävyydet, check. Ja ehdin ratikkaankin. Aikaa jäi 20 sekuntia hukattavaksikin.

Mikäli jollakulla muulla on aikomus suorittaa vastaavan sorttinen kaupunkikierros, niin suosittelen ottamaan käsimatkatavaroihin vaihtovaatteita ainakin t-paidan verran. Onneksi oli itse varautunut ylimääräisellä paidalla. Hikeä valuvan paidan vaihtaminen puhtaaseen ennen lentokoneeseen nousemista lienee tulkittavissa ympäristöteoksi.

Lentokoneen laskeuduttua San Franciscoon pääsin vielä todistamaan säätämisen huippua. Istuin koneessa kolmanneksi takimmaisessa penkkirivissä ikkunapaikalla. Ympärilläni oli noin 30 kiinalaisen seurue kaikkia mahdollisia ikäluokkia 2 ja 80 vuoden väliltä. Jo tämän seurueen boardingin seuraaminen oli hiukan huvittavaa. Nämä kun parkkeerasivat itsensä tolkuttoman suurine kantamuksineen ja lastenrattaineen priority boarding -jonon tukkeeksi, eivätkä olleet ymmärtävinään tai välittävinään henkilökunnan yrityksistä pyytää siirtymään sivuun odottamaan vuoroaan. Koneeseen olisi pitänyt päästä heti. Kun kerran matkalippukin oli. Ja jokainen halusi henkilökohtaisesti selvittää syntynyttä ongelmaa portilla boardingpasseja tarkastaneen henkilön kanssa.

Koneesta ulos pääsy oli kanssa sen sortin näytelmä, että seurasin sitä minuuttikaupalla suu ihmetyksestä auki. Ihmeen rauhassa nämä kiinalaiset jaksoivat odottaa joko ihan paikoillaan istuen tai käytävällä seisten, että koneen ensimmäisen 28 penkkirivin matkustajat pääsivät ulos. Kun sitten tuli heidän vuoronsa, alkoi kauhea säheltäminen hattuhyllyllä olleiden käsimatkatavaroiden kanssa. Päät kolisivat luukkuihin, laukut putoilivat. Tai sitten eivät tulleet ulos matkatavaralokeroista, kun reppujen remmit olivat jääneet jumiin lokeron saranan väliin. Oli huvittavaa katsella, kun yksi ukko repii selkäreppua hyllyltä, ja toinen, joka ymmärsi, mistä kiikastaa, yritti hiukan sulkea luukkua, jotta remmi vapautuisi saranapuolen raotuttua hiukan. Kolmas säheltäjä ei tätä kuitenkaan ymmärtänyt, vaan roikkui luukussa koko painollaan luullen sen helpottavan tilannetta. Ja sitä samanaikaista molotuksen volyymiä ja käsillä puhumisen määrää.

Tässä vaiheessa kaikki muut matkustajat minua ja kulkutieni blokanneita kiinalaisia lukuun ottamatta olivat jo poistuneet koneesta. Säätämistä kesti vielä pari minuuttia, kunnes käytävän tukkinut mamma sai kapsäkkinsä alas pykälää taaemmasta lokerosta, ja lähti ulos. Suma purkautui, ja minäkin pääsin lopulta ulos koneesta

Melkoinen päivä! Aamulla 4350 metrisen vuoren huipulla käynti, päivällä vielä Denverin ympäristön sekä keskustan maisemat, iltapäivällä Salt Lake Cityn tärkeimmät nähtävyydet, sekä päivän päätteeksi kotona valmiiksi laitetun maittavan illallisen nauttiminen San Francisco Bayta ikkunasta katsellen.