Jonotusta Los Angelesilaiseen tapaan

Suomen kesä koettiin siis kolmessa viikossa. Paluu Kaliforniaan tapahtui kaikkien merkkihenkilöiden ja valtioiden johtajien tapaan hajautetusti eri lennoilla matkustaen, Mari keskiviikkona ja minä sunnuntaina. Toki meidän tapauksessa järjestelylle löytyi myös talouspoliittinen perustelu. Sain itselleni tiketin noin 500 euroa halvemmalla, kun lähdin muutamaa päivää myöhemmin. Minulla kun ei ollut kiire töihin, niin tämä sopi oikein hyvin.

Nyt ihan viime viikkoina on muuten ollut tarjolla todella vaihtelevan hintaisia lentoja Suomesta San Franciscoon. Riippuen matkustuspäivistä, menopaluulipun turistiluokkaan olisi saanut jopa 309 eurolla. Jollekin toiselle ajankohdalle hankitusta piljetistä olisi saanut maksaa noin 1200 euroa.

 

SAS
Pikkutuubissa Tukholmaan. Finnairin (ja sen kumppaneiden) lento San Franciscoon olisi maksanut monta sataa euroa enemmän. Niin isänmaallinen en nyt kuitenkaan ollut, että olisin siitä ilosta maksanut pyydettyä hintaa.

Oma lentoyhteyteni ei tosin ollut mikään suorin ja nopein mahdollinen. Helsingistä ensin Tukholmaan, sieltä Los Angelesiin, ja sitten edelleen San Franciscoon. Olin ajatellut, että Los Angelesissa ollut neljän tunnin ja vartin aika koneen vaihdolle olisi hyvinkin riittävä, jopa tylsän pitkä. USA:n rajaviranomaiset kuitenkin päättivät huolehtia siitä, että en joutunut odottelemaan San Franciscon konetta liian pitkään.

Olinkin jo odottanut pääseväni taas tekemisiin amerikkalaisviranomaisten kanssa. Ne kohtaamiset kun ovat olleet monesti varsin sujuvia… Ajokortin hankinta tästä esimerkkinä.

Los Angelesissa lentokentälle on hankittu uusia passintarkastusautomaatteja toista sataa kappaletta siihen terminaaliin, jonne lentomme saapui. Näiden käyttö vaikutti olevan nopeaa ja yksinkertaista, koko homma oli ohi parissa minuutissa jonotusaika mukaan luettuna. Omakohtaista kokemusta minulle noiden automaattien käytöstä ei valitettavasti kertynyt. Niitä pääsi käyttämään, mikäli oli ESTA, tai oli käynyt samalla passilla aikaisemmin maassa. Minut ohjattiin automaatin sijasta pitkään jonoon ihan virkailijan juttusille. Minun kun pitää nykyisellään käyttää maahantuloasiakirjana viisumin sijasta USA:n maahanmuuttoviranomaisilta saamaani työlupakorttia, johon sisältyy maahantulo-oikeus.

Jono mutkitteli, kuten lentokentän jonoilla on tapana mutkitella. Työntekijät ohjailivat porukkaa jonon kärjestä vapaiden virkailijoiden juttusille aina noin kymmenen henkilöä kerrallaan. Päästyäni viimeiseen jonon mutkaan, sai eräs virkailija päähänsä päästää edellisestä jonon mutkasta, siis jonosta takaani ison liudan porukkaa lounastauon jälkeen avatuille siinä suunnassa sijainneille palvelutiskeille. Nämä olivat pääosin meidän koneellisen jälkeen jonoon tulleita Pekingistä saapuneita matkustajia. Hienoa. Ei ollut ilmeisesti Meksikon pojalle kotona opetettu jonottamisen periaatteita.

Kun vihdoin pääsin jonon kärkipaikoille, minut ohjattiin noin kymmenen hengen ranskalaisen opiskelijajoukon jatkeeksi jonottamaan eräälle palvelutiskille. Ainoa vaan, että tällä tiskillä ei ollut ketään töissä. Aikamme siinä seistyämme aloimme pitää hiukan meteliä itsestämme, mutta virkailijat käskivät vain odottaa siinä. Joku tulisi kohta. Vihdoin joku työntekijöistä havahtui, että ei se joku tulekaan, ja meidän jono ei vedä ollenkaan. Hän alkoi ohjata meitä yksitellen muiden jonojen keulille.

Puolitoista tuntia jonotettuani pääsin tiskille, jossa asiani hoitui minuutissa. Kaveri totesi, että hänen puolestaan OK, mutta tämä työlupakortti pitää vielä tuplatarkastaa toisaalla.

Niinpä tietysti.

Minut saatettiin sivuhuoneeseen, ja asiakirjani otettiin tiskin taakse. Jonossa edelläni oli muutaman arabin lisäksi kolmisenkymmentä kiinalaista, jotka tämä yksi viskaali oli aiemmin päästänyt jonon mutkasta etuilemaan. Lisäkseni huoneessa oli jonottamassa vain kaksi eurooppalaisen näköistä henkilöä.

Lounastauon aika ei ole muuten sitten miellyttävin vuorokaudenaika jonottaa viranomaisten puheille. Virkamiehillä vaikuttaa maailmankolkasta riippumatta olla lakisääteinen lounastauko työn ruuhkapiikeistä riippumatta määrättyyn kellonaikaan.

Vartijoita huoneessa kyllä riitti. Ja näiden haukankatse bongasi pikaisesti jokaisen, joka kaivoi kännykän käteensä. Tätä sitten ojennettiin hyvin kuuluvasti ja selkeästi. Puhelin pois! Pois päältä se kokonaan nyt heti, etkö ymmärrä!? Huone oli kyllä tapetoitu A4-printeillä joissa kerrottiin puhelimen käytön olevan kiellettyä. Ties mitä valtionsalaisuuksia olisi voinut paljastua.

Kaksi lounasajasta huolimatta töissä ollutta virkailijaa huuteli vaihtelevalla menestyksellä kiinalaisia nimiä, ja sikäli kun joku jonotushallissa istuva tunnisti nimensä, tämä meni tiskille. Ja sitten alkoi tentti. Mitä teet täällä? Millä elätät itsesi vierailun ajan? Millä perusteilla sinut poistettiin viimeksi maasta? Kuulemani otoksen perusteella noin 40 prosentilla Yhdysvaltoihin saapuvista kiinalaisista on taustalla rattijuopumustuomio aiemman maassa vierailun ajalta, ja 20 prosenttia on muista syistä joutunut tekemisiin poliisin kanssa. Näitä kaikkia seikkoja kun tiskillä ilman tulkkia selviteltiin, niin eihän se nyt aivan sujuvaa eikä varsinkaan nopeaa toimintaa ollut.

Vihdoin arvelin kuulleeni oman nimeni. Melko lähelle meni ääntäminen tällä kertaa. Johan tässäkin huoneessa tuli istuttua tunti ja 40 minuuttia.

Virkailija lähinnä pahoitteli, että minun green card -anomukseni status pitää aina tarkastaa maahantulon yhteydessä. Hän ei esittänyt kuin yhden kysymyksen: Mistä maasta olin tulossa? Sain dokumenttini vietettyäni tiskillä ehkä 37 sekuntia. Kiittelin mielessäni vielä kerran sitä yhtä jonotuksen ohjaaja.

Matkalaukkuni oli jo tuotu hihnalta tämän kuulusteluhuoneen ovelle. Sen verran kauan oli homma kestänyt. Sen kanssa lähdin rynnistämään kohti vaihtolentoa. Vielä piti jonottaa matkatavaroiden maahantulotarkastukseen. Jälleen kerran kaikista kuudesta jonosta minun jononi katkaistiin neljä henkilöä ennen vuoroani. Tullimiehillä oli vuoron vaihto. Kaikki kuitit ja kupongit laskettiin huolellisesti poistuvan ja saapuvan virkailijan yhteistuumin. Vihdoin proopuskat oli saatu tyydyttävästi ojennukseen, ja jono alkoi taas vetää.

Luovutin kapsäkkini tämän jälkeen jatkolentojen matkatavarahihnalle, ja juoksin toiseen terminaaliin. Turvatarkastuksen jonoon näytti pääsevän sujuvasti. Kunnes minun edelläni kulkevan naisen edestä vedettiin jonon poikki aita. Jonotusalue oli tullut täyteen, ja jonoa piti alkaa muodostamaan kiertämällä portaita yläkerran kautta hiukan sivuun ja toisia portaita pitkin alakertaan kolmen metrin päähän äskeisestä jonosta.

Ojensin turvatarkastusjonon valvojalle passin ja boardingpassin. Hän katseli kummissaan Tukholmasta saamaani boardingpassia. Ei kai tällainen tänne sentään käy. Mistä olet tämän saanut? Kaikki liike seis. Esimies paikalle. Esimies sitten totesi, että kyllä se ihan tavallinen ja kelvollinen boardingpass on. Minulle ei selvinnyt, mitä tämä työntekijä siinä oli ihmetellyt. Ehkä SAS:n logoa tiketissä. Niitä ei vissiin liian usein täkäläisille kotimaanlennoille noustessa tule vastaan.

Juostuani portille, totesin koneeni boardingiin olevan vielä vartti aikaa, joten ehdin ruhtinaallisesti ostaa kioskista sämpylän.

 

One Comment Lisää omasi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s