Kalifornialaisen ajokortin hankinta

Aivan hirveän säätämisen jälkeen Kalifornialainen ajokortti hankittu. Huh.

Heti kohta tänne muuton jälkeen mietin, että pitäisi hankkia paikallinen ajokortti. Ei niinkään siksi, että voisi ajaa autoa täällä. Siihen kelpaa mainiosti suomalainen ajokortti, ainakin niin kauan, kunnes on virallisesti täkäläisissä kirjoissa. On siis sosiaaliturvatunnukset ja muutenkin virallinen resident-status. Täkäläiseen ajokorttiin on präntätty kotiosoite ja se siis käy todistamaan, että asuu San Franciscossa. Tämä puolestaan takaa joihinkin paikkoihin ilmaisen sisäänpääsyn tai ainakin halvemman tiketin, kuin turisteille. Toisekseen, ajokortti on täkäläisittäin vielä pykälää virallisempi henkkari, kuin Suomessa.

Olin kuullut huhuja, että jopa jossain täkäläisissä ravintoloissa hyväksytään henkkariksi ainoastaan ajokortti, tai erityinen ID-kortti. Eli edes täkäläinen passi ei kelpaisi. Tätä huhua en valitettavasti täysin pysty sen paremmin kumoamaan kuin vahvistamaankaan. Sen sijaan on käynyt selväksi, että suomalainen ajokortti ei kelpaa henkkarista ravintolan ovella tai tiskillä, ja suomalainen passi taas kävisi. Mari on tämän pariin kertaan omakohtaisesti todennut… Minä ilmeisesti näytän jo yli 21 -vuotiaalta, niin en ole joutunut asian vuoksi hankaluuksiin. Kerran tosin papereita kysyttiin, mutta suomalainen henkilökortti kelpasi. Tosin portsarin ilmeestä päätellen tämä ei kyllä osannut lukea kortista syntymäaikaani, mutta ei kehdannut sitä tunnustaa, ja viittoi minut sisälle. Juuri hyvään aikaan nähdäkseni San Josen Nashvillea vastaan tekemän maalin viidennessä play-off pelissä. Kuulin muuten myöhemmin, että kalifornialaisen lain mukaan riittäisi myös, jos ovella henkkareita kysyttäessä vakuuttaa portsarille olevansa vähintään 21 vuotta. Tämä riittäisi poistamaan ravintolalta vastuun. Täytyy joskus kokeilla, jos tulee sopiva tilanne.

Autoilu täällä eroaa muutamilta osiltaan suomalaisesta tai saksalaisestakin liikennekulttuurista. Saksalaiseen totuin vuoden 2014 aikana, ja nyt on sitten ollut totuttelua täkäläiseen menoon. Ehkä suurin tottumiskysymys on moottoritiellä ajettaessa se, että oikealta ohittaminen on ihan sallittua. Välillä säpsähtää, kun näitä moottoriteitä ajaessaan yhtäkkiä joku suhahtaa oikealta ohi. Sellaisesta saisi sakkoja niin Suomessa kuin Saksassakin, ja Saksassa pari virhepistettäkin ajokorttiin. Siellä sain vihjeen, että jo ohittaa oikealta, niin pitää ohittaa sitten reilusti oikealta, eli pientareelta. Pientareella ajosta sai kuulemma siellä vähemmän virhepisteitä kuin oikealta ohittamisesta. En testannut. Vauhdit täällä eivät toki ole saksalaisen tyyppisiä, eli kun itse ajaa liikennevirran mukana, niin ei täällä kukaan tule tuplanopeutta ohi. Ei sitä nopeusrajoitusta kuitenkaan kovin orjallisesti noudateta. Ja tiet ovat ihan kamalassa kunnossa. Tien pinnat on paikattu paikkauksen jälkeen. Suomalainen paikkauskulttuuri on täkäläiseen verrattuna vielä ihan pientä. Ja niitä kohtia, mitä ei ole paikattu täällä pitääkin sitten varoa. Teräväreunaisia monttuja ja uria on paljon.

_DSC0160

San Franciscossa ajettaessa on ollut tottuminen jyrkkiin mäkiin. Voisi olla painajainen sellaiselle, joka pelkää mäkilähtöjä. Kieltämättä on hassun tuntuista, kun risteyksen ylitettyään suojatien kohdalle ajaessaan ei vielä näe edessä jatkuvaa katua, koska se putoaa paikoin niin jyrkästi alas.

 

Jyrkkä mäki
Lombard Streetin kuuluisan mutkapätkän alku.

Ajokortin saamiseksi täällä pitää suorittaa kirjallinen koe, sekä inssiajo. Nämä molemmat suoritetaan paikallisessa Department of Motor Vehicles:n konttorissa, jollainen on joka kaupungissa. Isoissa kaupungeissa nämä tuppaavat olemaan erittäin ruuhkaisia, ja aikaa sinne saa jonottaa viikkokaupalla. Tai sitten voi mennä ilman ajanvarausta seisomaan myllypurolaista leipäjonoa muistuttavaan jonoon ja toivoa pääsevänsä sinä päivänä suorittamaan testin. Tämä ei ole kylläkään varmaa, jos varsinkaan ei ole heti aamusta liikkeellä. Olin siis jo kaukaa viisaana käynyt maaliskuun alussa naapurikaupungin, Daly Cityn DMV:ssä tiedustelemassa prosessia. Jono oli sielläkin pitkä. Nappasin sieltä kuitenkin mukaani anomuskaavakkeet, jotka piti olla täytettyinä kirjalliseen kokeeseen mennessä.

Vakoilin samalla hiukan ennen inssiajoon lähtöä konttorin pihamaalla tehtävää testiä siitä, tunteeko kuljettaja autonsa hallintalaitteet. Toivon totisesti yleisen hyvän puolesta, että silloin kokelaana ollut noin 70 -vuotias kiinalaismamma ei päässyt kokeesta läpi. Oli meinaan ohjaamo täynnä käsiä ja tuulilasin pyyhkijät heiluivat kuin monsuunisateessa, kun piti ohjeen mukaisesti laittaa vilkkua vuorollaan oikealle ja vasemmalle.

Päätin viivästyttää omaa ajokortin hankintaani siihen asti, kunnes olisimme muuttaneet uuteen osoitteeseen. Ei tarvitsisi sitten heti anoa uutta korttia uudella osoitteella.

Kadunnimikylttejä

Nyt kun jo asumme uudessa kämpässä, josta on tarkoitus olla muuttamatta hetikohta pois, päätin vihdoin laittaa ajokorttiprosessin vireille. DMV:n nettisivuilta pystyy varaamaan ajan kirjalliseen kokeeseen. San Franciscon konttoriin oli tarjolla seuraava aika heti reilun viiden viikon päähän. No, tämähän oli tiedossa. Daly Cityyn olisi lyhyempi jono, joten sitä kokeilemaan. Todellakin, jono oli lyhyempi. Kaksi päivää lyhyempi. Laajensin hakua, ja kokeilin hiukan kauempana etelässä olevaa San Mateon konttoria. En meinannut uskoa näkemääni, sillä sinne olisi päässyt heti seuraavan päivänä, perjantaina. Tämä aika ei kuitenkaan muista syistä minulle sopinut, joten varasin ajan sitten viikonlopun jälkeiseksi maanantaiksi. Yllättävää, että aikoja löytyi sinne ihan käytännössä milloin vain halusi.

San Mateoon julkisilla kulkuneuvoilla meiltä kotoa pääseminen ei kuitenkaan ole ihan nopea juttu. Matkaan kuluu sellaiset puolitoista tuntia. Lähdin maanantai-aamuna kukonlaulusta Google Mapsin yleensä suhteellisen luotettavien aikataulutietojen varassa liikenteeseen. Kotoa bussilla 24th streetin Bart-metroasemalle, sieltä Bartilla lentokentälle, josta lentokentän aluetta ympäri kiertävällä junalla bussipysäkille. Tänne sujuva matkanteko sitten loppuikin. Googlen lupaamaa bussia ei näkynyt eikä kuulunut. Toinen aikatauluhaku kertoi sen tulevan puolen tunnin päästä. Sillä en ehtisi varaamaani aikaan mennessä DMV:lle. Tilasin siis Lyftin.

Päästyäni oikeaan paikkaan katselin hetken ympärilleni, ja totesin, että ilmoittautumistiskille oli täälläkin pitkähkö jono. Iso kyltti ohjasi ystävällisesti jonoon odottamaan pääsyä tiskille, josta virkailija ojentaisi vuoronumeron. Vartin jonotettuani pääsin jonon keulille. Tällöin huomasin ”odota vuoroasi tässä”- linjan kohdalla jonoa ohjaavan aidan tolpassa keltaisen pienen lapun, jossa kerrottiin, että niiden, joilla on ennalta varattu aika, kuuluu mennä invalideille kyltitettyyn jonoon. Siinä jonossa ei ollut ketään. Huomaavaista, että olivat laittaneet tiedon tähän viimeiseen aidanseipääseen. Joku voisi ajatella, että tiedosta olisi voinut olla hyötyä vaikka siellä jonon alkupäässäkin.

Vihdoin pääsin tiskin takana olleen rouvashenkilön puheille, ja esitin asiani, ja löin tiskiin tarvittavat paperit, sekä ennakolta täyttämäni ajokorttianomuskaavakkeen. Virkailija tervehtimisen sijaan kysyi happamaan äänensävyyn, että missä on I-94-kaavakkeeni. Olin etukäteen selvittänyt kolmestakin eri paikasta, mitä kaikkia dokumentteja pitäisi olla mukana tässä tilanteessa. Tätä maahantulokaavaketta en ymmärtänyt näistä ohjeista pakolliseksi. Se kun on nykyaikana oikeastaan vain numero passin maahantuloleiman yhteydessä. Ymmärsin, että tuon numeron olemassaolo riittäisi. Ei. Pitää itse kirjautua viranomaisten sivuille, ja tulostaa omat tiedot sieltä. Kysyin sitten tältä puolitoista kiloa sitruunoita aamiaisekseen syöneeltä kohta koittavia eläkepäivään odottavalta virkailijalta, että missähän heillä olisi tulostin, josta voisin sen sitten tulostaa. Tähän sain vaan vastauksen, ettei täällä ole. Hän löi käteeni paperslipin, jossa on tieto, että tällainen kaavake tarvitaan, ja se pitää olla kullakin paperimuodossa mukanaan. Päätellen siitä, että hänellä oli iso pino näitä lappuja heti pöydän kulmalla, en ollut ensimmäinen hölmö ulkomaalainen, joka ei ollut ymmärtänyt tuoda tätä dokumenttia mukanaan. Täti viittilöi jonosta seuraavaa tiskille. Keskeytin hänet, ja kysyin, että josko hän voisi sitten edes kertoa, missähän lähistöllä olisi joku paikka, jossa pääsisi printtaamaan. Hän vaan kohotteli hartioitaan, eikä edes katsonut minuun päin. Mumisi suupielestään, että kai varmaan tuolla kaupungilla jossain. Sitten hän sai jonkin yllättävän ystävällisyyskohtauksen, ja lupasi, että jos olisin vartin sisällä takaisin paperini kanssa, niin en menettäisi varaamaani aikaa.

Ei auttanut muu kuin lähteä pihalle googlettamaan printtauspaikoja lähistöllä. Tällä omakotitaloalueen reunalla sijaitsevalla teollisuushallialueella ei niitä yllättäen lähistöltä löytynyt. Vajaan kilometrin päässä oli kuitenkin yksi ”all about printing” niminen liike. Juoksin sinne. Ovi oli lukossa, ja ikkunasta kurkistaessani näytti kyllä siltä, että tässä liikkeessä ei varmaan edes tiedetä, mikä on printteri. Mikä lie pöytälaatikkofirma pimeisiin puuhin. Pari korttelia kauempana olisi Googlen mukaan kaksikin tulostuksia tarjoavaa yritystä. Jalkaa toisen eteen. Päästyäni tämän jo paljon fiksummalta näyttävän firman tontille huomioni kiinnittyi jo tontin rajalta oven pielessä näkyvään kylttiin, jossa luki isommalla fontilla kuin aukioloajat, että ”No public computer, no DMV -printing!”

DMV:n tiskillä pikaisesti kehittelemäni teoria siitä, että en ollut ensimmäinen hölmö ulkomaalainen sai tässä vahvistuksen. Muissakin läheisten liikkeiden ovissa oli samansorttisia tervetulotoivotuksia. Kaupungin keskustasta parin kilometrin kävelymatkan päästä löytyi vihdoin UPS:n toimisto, jossa luvattiin oikein ovella julkista tietokonetta ja printtausmahdollisuutta.

San Mateon keskustaa
Hölkkäsightseeingilla San Mateon keskustassa.

Printattuani paperin hölkkäsin takaisin DMV:lle. Tämän neljän kilometrin ketunlenkin tehtyäni olin ”jonkin verran” myöhässä arvon virkailijan myöntämästä vartin jatkoajasta. Päästyäni hänen puheilleen, taas jonotettuani, hän totesi, että aikani on jo mennyt, että varaa vaan netistä uutta aikaa jollekin muulle päivälle. Selitin ehkä riittävän säälittävällä äänensävyllä hänelle tulleeni puolitoista tuntia tänne varta vasten San Franciscosta asti julkisilla kulkuvälineillä, ja juosseeni sen puuttuneen kupongin perässä ympäri heidän kaunista kaupunkiaan toista tuntia, enkä kaiken tämän jälkeen aikonut lähteä tältä tiskiltä tyhjin käsin. En tiedä mikä hänen päässään vinksahti, mutta hän hetken aikaa näppäimistöään naputeltaan totesi ilmeettömästi, että joku toinen ei ole ilmestynyt varaamalleen ajalle, ja että voisin ottaa sen. Hän antoi minulle jonotusnumeron, ja viittasi jonosta seuraavan tiskille suomatta minulle katsekontaktia.

Siirryin seuraavalle jonotusalueelle. Täällä oli oikein tuolit ja kaikki. Numeroni kuulutettiin aikanaan tiskille. Tarjosin tälle virkailijalle kaikki tarvittavat dokumentit. Hän otti passistani kopion, ja kirjoitteli koneelleen tietoja täyttämästäni anomuskaavakkeesta. Yhtäkkiä liike lakkasi. Hän oli löytänyt täyttämäni kaavakkeen alimmalta riviltä vesileimaprintin vuodelta 2015. Viime vuotinen kaavake siis. Ei tämä käy.

Savukranaatti taisi räjähtää päässäni. Tuo kaavake oli minulle annettu Daly Cityn DMV:ltä muutaman viikko sitten. Tuolloin myös Daly Cityssä oli vuosi vaihtunut jo kolmisen kuukautta sitten. Kysyin, että olisiko se tämänvuotisella leimalla varusteltu lomake jotenkin muuten erilainen. Ei kuulemma ollut. Mutta uusi pitää olla.

Johtuiko sitten siitä, että tämä virkailija oli vanhempi japanilaistaustainen nainen, eikä ehkä sen vuoksi halunnut julkisesti nolata ketään, hän lähti oikein kysymään esimieheltään, että josko tämä lomake nyt kuitenkin kävisi. Pidemmältäkin etäisyydeltä näin kaljupäisen miehen päättäväisen päänpudistuksen. Rouva palasi tiskille tuore tyhjä lomake mukanaan, se pitää nyt täyttää. Täytin sen. Väärin täytetty. Kolmas kerta toden sanoo. Nyt kelpasi.

Sitten annettiin sormenjäljet ja luettiin parin metrin päässä olevasta taulusta kirjaimia vuorotellen oikea ja vasen silmä peitettyinä. Sitten maksettiin, luottokortti ei käy. Mentiin toiselle tiskille jonottamaan valokuvan ottoa ja sen jälkeen kolmanteen paikkaan tekemään se itse testi. Se oli päivän helpoin osuus. 1 virhe 30:sta kysymyksestä. Vastailu kävi näppärästi tietokoneella. Luettiin kysymys ruudulta, ja täpättiin kosketusnäytöltä annetuista vaihtoehdoista mielestään oikeaa.

Sitten taas pitkään jonoon. Sillä tiskillä vaan allekirjoitus, että kaikki on tehty. Seuraavaksi pitäisi varata netissä aika ajokokeeseen, mutta systeemi ei vielä tunnista saamaani väliaikaista ajokorttihakemusnumeroa…

Lombard zigzag
Autoja Lombard Streetin mutkaosuudella. Tämäkään kuva, kuten monet muutkaan tämän jutun kuvat, ei liity mitenkään ajokortin hankintaani, mutta ajattelin jonkun kuvan laittaa tähän väliin. Muuten pitkästytte lukiessanne.

Seuraavana päivänä oli systeemi päivittynyt, ja pääsin varaamaan inssiajoa. Taas oli sekä San Franciscoon että Daly Cityyn puolentoista kuukauden jonot, ja San Mateoon pääsisi seuraavaksi päiväksi. Varasin ajan kuitenkin vasta kolmen päivän päähän perjantaiksi. En ollut vielä selvittänyt, millä autolla menisin ajokokeeseen. Olin kuullut, että Zipcar -autolla voisi sinne mennä, mutta ennen kun menee, pitää soittaa Zipcarille, ja pyytää heitä täyttämään vakuutuspaperit ja lupalaput, joissa antavat luvan käyttää autoaan ajokokeessa. Tähän menisi pari-kolme päivää. Zipcar on sinänsä kätevä, koska auton saa varattua netistä, ja lähimmät autot ovat parkissa muutaman korttelin päässä meiltä. Ja autoa noutaessa ei tarvitse jonottaa, kuten vuokraamon tiskillä. Selvittelin kuitenkin netistä myös vuokraamoiden politiikkaa ajokokeen suhteen. Me tarvitsisimme autoa kuitenkin myös viikonloppuna, joten tällöin vuokraamon auto on huomattavasti halvempi, kuin lähinnä muutaman tunnin vuokraukseen sopiva Zipcar. Kävi ilmi, että vuokraamoista ainoastaan Hertz ja Enterprise sallivat autojensa käytön ajokokeessa. Kävin oikein kysymässä Herziltä, että onko näin. Kyllä kuulemma olisi, pitäisi vaan varata pari ylimääräistä minuuttia autoa haettaessa, jotta he kirjoittavat ne DMV:n vuokra-autolta vaatimat lupakupongit. DMV vaatii, että sikäli kun ajokokelas ilmestyy paikalle vuokra-autolla, tällä pitää olla mukana vuokraamon todistus siitä, että juuri kyseisellä henkilöllä on vuokraehtojen puitteissa lupa ajaa tätä autoa, sekä että autossa on kaikki mahdolliset vuokrauksen yhteydessä saatavilla olevat vakuutukset.

Perjantaiaamuna hain sitten auton Herziltä, ja homma toimi jouhevasti, kuten olivat luvanneetkin. Olin varannut pari tuntia ylimääräistä aikaa ennen ajokoetta. Ajattelin tiedustella San Mateon DMV:n lähialueen kadut ja risteykset etukäteen. Alueella kun on pari koulua, ja lukuisa määrä stop-risteyksiä, rautateiden tasoristeyksiä, ramppeja ja muitakin hämääviä paikkoja, joissa ajetaan hiukan eri tavalla kuin Suomessa.
Päästyäni San Mateoon ajattelin, että olisi hyvä tarkastaa, että auto on kaikin puolin kunnossa. Jos se ei olisi, niin en saisi osallistua ajokokeeseen. Olin oikeastaan ajatellut tarkastaa auton jo San Franciscossa. Tämä Herzin toimisto Gary Boulevardilla on kuitenkin sellainen, että he tuovat vuokra auton tallista ja sen luovutus tapahtuu auton seistessä poikittain jalkakäytävällä. En jäänyt siihen tien tukkeeksi. Sitäpaitsi juuri silloin osui paikalle rankkasadekuuro, enkä halunnut kastua.

San Mateossa sitten totesin, että toinen etuvilkku ei toimi. Hienoa. Soitin Herzille, jossa kyllä palvelu oli varsin toisenlaista kuin DMV:llä. Pahoiteltiin ja etsittiin ratkaisua, eikä syyllistä. Luvattiin vielä oikein kunnon hyvityskin tästä epämukavuudesta. Onneksi olin varannut ylimääräistä aikaa. Kävin vaihtamassa auton lähistöllä olevassa Hertzin konttorissa. Tämä auto oli moitteettomassa kunnossa. Nyt vaan testiin pitää mennä tuntematta seutukunnan liikennejärjestelyjä, sillä tiedustelulle ei jäänyt aikaa.

Ilmoittauduin DMV:n tiskillä samalle happamalle vastaanottovirkailijalle ajokokeeseen. Hän käski mennä jonoon toiselle tiskille. Taas väärä jono. Tyhmä mikä tyhmä kun ei kerrasta opi. No, sentään eri väärä jono kuin viimeeksi. Toisella tiskillä kysyttiin sitten kirjallisesta kokeesta saamaani kuittia. Eihän minulla sitä ollut mukanani. Silloin sanottiin, ettei sitä tarvitse kantaa mukana, kunhan on sen lupanumero tallessa. Se minulla oli. Nyt alkoi taas syyllisten haku. Kuka oli tällaisen ohjeen antanut. Oliko se kenties tuo viereisellä tiskillä työskentelevä mies? Ei ollut. Päästyään yli siitä, ettei syylistä nyt löytynyt paikalla olevien työntekijöiden joukosta, tämä täti printtasi minulle kopion tarvittavasta paperista. Pääsin sen ja muutaman muun saamani lappusen kanssa suorittamaan kokeen.

Noe Valleyn katuja
Noe Valleytä San Franciscossa. Taustalla Twin Peaks.

Onneksi olin aikanaan käynyt hiukan vakoilemassa sen kiinalaismamman sähläystä ajokokeen alussa. Tiesin siis, että täällä pitää osata myös näyttää käsimerkkejä autoillessa. Ja siis nyt en tarkoita keskisormen näyttämistä tms. yleisesti tunnettuja kansainvälisiä merkkejä. Täkäläisittäin voi myös halutessaan näyttää kääntymis- tai pysähtymisaikeensa vilkkujen ja jarruvalojen sijasta viittomalla kättä ikkunasta ulkona roikottaen vasemmalle, ylös (oikealle kääntyminen) tai alas (pysähtyminen). Osasin nämä. Löysin myös vuokranissanista vilkut, hätävilkun, jarrupolkimen sekä käsijarrun.

Sitten päästiin liikenteeseen. Viereeni istahti noin 25-vuotias neitokainen tarkkailemaan ajamistani. Ajettiin pitkin omakotitaloaluetta, jossa kaksi kolmesta risteyksestä oli varustettu joka suunnan stop-merkeillä. Näissä risteyksissä joka suunnasta pitää siis pysähtyä. Jos on useammasta suunnasta tulijoita yhtaikaisesti risteyksessä, ei ole niinkään väliä sillä kuka tulee oikealta, vaan sillä, kuka oli ensin paikalla. Ajettiin myös kahden koulun ohi. Pitää hidastaa, jos oppilaita on pihapiirissä. Ajettiin myös pari kertaa rautatien yli, kaistaa käskettiin vaihtaa moneen kertaan. Piti myös pysäköidä tien laitaan. Muita autoja ei ollut lähistöllä, joten parkkeeraus ei ilmeisesti tuottanut riittävää haastetta, koska sitten tämä neitokainen käski minun peruuttaa siinä kadunlaitaa taaksepäin viitisenkymmentä metriä. Lopuksi hän asetti minulle vielä koulubussiansan. Näin, että koulubussi ajoi läheistä koulua kohti. Me koukkasimme sitä vastaan. Silloinhan pitää paitsi takaa tulevan, myös vastaantulijan pysähtyä, jos koulubussi seisoo tiellä ja koululaiset nousevat kyytiin tai pois kyydistä. Tästä merkkinä bussin katon joka kulmassa vilkkuu punainen valo. Tiesin tämän, ja juuri ennen kuin kohtasimme bussin, se pysähtyikin pysäkilleen, ja valot alkoivat vilkuttaa keltaista. Pitäisi siis olla valmiina pysähtymään. Ajelin varovasti bussin ohi, ja juuri ohitettuani sen näin taustapeilistä, että valot alkoivat vilkuttaa punaista. Sivusilmällä näin myös repsikan penkillä istuneen neitokaisen pettyneen ilmeen. Ansa ei toiminut.

Pääsin siis läpi kokeesta. Kuten teoriakokeessa, oli tälläkin kertaa itse koe se päivän helpoin osuus. Sain itselleni noin A5-kokoisen paperilappusen, joka toimii väliaikaisena ajokorttinani, kunnes varsinainen joskus parin kuukauden päästä tulee postissa kotiin.

Cable car on Hyde St.
Vanha vaijerivetoinen ratikka nousee ylös Hyde Streetin mäkeä. Taustalla Alcatraz

2 Comments Lisää omasi

  1. Päivitysilmoitus: LAX – reissussa.net

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s