Meinasi MLB-kausi loppua ennen kuin viime viikolla sain aikaiseksi käyväistä katsomassa baseball-pelin ihan paikan päällä AT&T Park -stadionilla. Pitäähän sitä nyt sen verran tutustua paikalliskulttuuriin, että käy täkäläistä pesäpalloa katsomassa. Tiedä häntä, vaikka jotenkin täkäläisen elämäntavan ymmärtäminen taas pieneltä osalta lisääntyisi.

Se, että kausi pääsi näinkin pitkälle ennen kuin sain lähettyä peliin johtui lähinnä siitä, että yritin kytätä syyskesän lämmintä iltaa, jotta ei tarvitsisi jäätyä katsomossa, eikä siis ainakaan siitä, että pelit eivät olisi sopineet aikatauluuni. Pelejä on nimittäin ihan tolkuttoman monta joka joukkueella. Sarjakausi alkoi huhtikuun alussa, ja päättyy lokakuun alussa. Tässä välissä kaikki 30 MLB-joukkuetta pelaavat 162(!!) ottelua. En ihan jaksa käsittää kausikortin ostajien ajatusmaailmaa.

Joukkueilla on yleensä kauden aikana joka kuukausi kaksi tai kolme päivää, jolloin ei ole peliä. Poikkeuksena heinäkuu, jolloin San Francisco Giantsinkin kalenterista löytyi peräti kuusi vapaata päivää. Mahtoivatkohan pelaajat ollenkaan keksiä tekemistä, kun näistä kaksi oli jopa peräkkäisinä päivinä.

Tästä pelien määrästä johtuen lippujen hinnat ovat alhaiset verrattuna vaikkapa koripallo, jääkiekko, saati jenkkifutispeleihin. Baseball-kausikortin ostaneet eivät ilmeisesti kuitenkaan jaksa ihan joka peliä istua katsomossa, ja myyvät sitten yksittäisten pelien lippuja netissä. Ymmärrän kyllä. Itse ostin lippuni kolme varttia ennen pelin alkua. Löysin oikein hyvältä paikalta alakatsomosta lyöjän takaa paikan 25 dollarilla.

Harmittelin hiukan, kun ruuhkasta johtuen en ehtinyt stadionille ihan pelin alkuun, vaan olin missannut ensimmäisen vuoroparin. Mitä pidemmälle peli eteni, niin sitä vähemmän tuo asia minua enää harmitti. En nimittäin muista noin pitkäveteisessä urheilutapahtumassa hetkeen olleenikaan.

Suurin jännitysmomentti oli katsomoon sinkoilevat pallot. Lyöjällä kun ei ole juurikaan kontrollia siihen, minne se pallo mailasta lähtee. Jos ylipäänsä lähtee yhtään minnekään. Parhaimpien lyöjien osumaprosentti on jossain 35%:n tietämillä. Katsomoon palloja lensi vähintään yhtä paljon, kuin laillisesti kentän sektoriinkin. Ihme kyllä, ilmeisesti suurempia vahinkoja ei katsomossa tullut, vaikka osa palloista tuli ihan kunnon vauhdilla katsomoon, ja otti kimmokkeen jonnekin sattumanvaraiseen suuntaan katsomon rakenteista. Minulle selvisi näin se, miksi monet katsojat istuvat katsomossa baseball-räpylä kädessään. Se ei siis ole fanituote, vaan sairauskuluvakuutus.

Koko pelitapahtuma kesti tällä kertaa 3 tuntia ja 5 minuuttia. Olipahan hyvin aikaa yrittää perehtyä lajin tarkempiin sääntöihin. Näiden reilun kolmen tunnin aikana San Francisco Giants sai aikaan selkeän 12-3 voiton Colorado Rockiesista. Kärvistelin stadionilla ihan loppuun asti, kun nyt kerran olin paikalle tullut. Suuri osa yleisöstä oli poistunut jo hyvissä ajoin ennen pelin loppumista. Ja suuri osa yleisöstä ei ollut minun laillani saapunut stadionille pelin alkuun mennessä. Siispä tuntuu siltä, että nämä fanit kirjaimellisesti vain käyvät pelissä, mutta eivät siis seuraa aktiivisesti koko peliä. Koska pelissä ei ole mitään pitkiä taukoja, yleisö poukkoilee paikoiltaan stadionin sisätiloihin ostamaan ruokaa ja juomaa tai muuten vaan jaloittelemaan ihan milloin sattuu, ja laskevat sen varaan, että tuskin juuri sillä hetkellä, kun ovat makkarajonossa, mitään erityisen ratkaisevaa tapahtuu.

Onpahan nyt sitten tullut MLB-baseballia seurattua. Pohjois-Amerikan isojen ammattilaisurheilusarjojen peleistä on minulta vielä koripallo ja amerikkalainen jalkapallo näkemättä, jääkiekkoahan kävin viime talvena muutaman kerran katsomassa San Josessa. Olen myös saanut kehotuksen, että wrestling-otteluakin pitäisi mennä katsomaan. Silloin oltaisiin kyllä ihan amerikkalaisuuden ytimessä.