Aamupalatuokiomme backpackers campgroundilla keskeytyi pariinkin otteeseen, kun metsän eläimet tulivat lähistölle. Aika isokokoinen kauris käyskenteli kaikessa rauhassa ja varsin uteliaana varusteitamme katsellen noin kymmenen metrin päästä ruokapöytämme ohi. Hetken perästä joku meistä bongasi hiukan kauempana joen rannassa hännättömän kissan, mutta alkoi epäillä näkemäänsä, koska elikko oli ollut isokokoinen kissaksi. Kyselin, että eikös se olisi voinut olla ilves, kun sellaisen näimme viime kerralla leirintäalueen keskellä. Tämänkertainen bongaus osoittautui joenrantaan suuntautuneen juoksupyrähdyksen jälkeen tekemässämme tarkemmassa lajinmäärityksessä niin ikään ilvekseksi, jolla oli kaksi poikasta mukana.

Pakattuamme omaisuutemme autoon ajoimme vielä puistonvartijoiden toimistolle suorittamaan tuliaisostoksia. Varmistin sieltä samalla, että pari päivää aiemmin suljettuna ollut Tioga Road olisi auki Tuolumne Meadowsille asti. Kuulemma näin olisi, tie olisi poikki vasta kansallispuiston länsirajan kohdalla. Päivämme suunnitelma oli nimittäin käydä kipaisemassa pikaisesti edestakainen vaellus Cathedral Lakesille.

Eilisestä oppineina päätimme, että tänään kävisimme ensin katsastamassa Tioga Roadin alkupäässä Tuolumne Grovessa olevat suuret punapuut. Ne kun olivat myös päivän agendalla. Mikäli nimittäin kävisi kuten ounastelisimme, eli Cathedral Lakesin vaelluksella kestäisi pitkään, niin ehtiessämme sen jälkeen Tuolumne Groveen olisi taas yhtä pimeää kuin eilen Vernal Fall putouksen kohdalla, ja nähtävyydestä nauttiminen jäisi kuulohavainnon varaan. Kuulohavaintojen tekeminen punapuista pimeässä metsässä ei kuulostanut erityisen houkuttelevalta. Koska Cathedral Lakes -vaellus olisi kutenkin edestakainen, ne maisemat ehtisi nähdä jo menomatkalla ja pimeässä takaisin patikoidessa ei siten jäisi mitään uutta näkemättä.

Lähdimme ajelemaan Tuolumne Grovelta 120 -tietä, eli Tioga Roadia itään. Pientä lisäjännitystä toi se, että edellisessä risteyksessä oli ilmoitettu tien olevan suljettu mailin päästä. Emme uskoneet tätä, koska olin varta vasten varmistanut aamulla Rangereiden konttorista, että tie on auki niin pitkälle, kuin me sitä tarvitsemme. Jos pidemmällä olisi lunta, niin se ei meitä haittaisi.

Laadimme pikaisesti plan B:n, ja lähdimme autoilemaan kohti Yosemiten kansallispuiston lounaiskulmassa sijaitsevaa Hetch Hetchy tekojärveä. Ajelimme paikalle sikäli sokkona, että mukanamme olleet kartat eivät kattaneet tuota aluetta, eikä kännykässä ollut kuuluvuutta Google Mapsin käyttöä varten. Monet paikathan Yosemitessa ovat kännykkäverkon ulottumattomissa, vaikka kuinka on AT&T:n verkko. Aikaisemman operaattorini T-Mobilen verkon kattavuushan loppui jo tuntia ennen Kansallispuiston alueelle saapumista.

Suunnistamalla ihan perinteisesti tienviittojen perusteella löysimme hyvin Hetch Hetchy tekojärveä rajaavalle O´Saughnessy padolle. Pato on nimetty sen suunnitelleen insinöörin mukaan. Hetch Hetchy on Tuolumne-joen laakson nimi, ja tulee Miwok-intiaanien kielestä tarkoittaen kahta puuta.

Kello oli järven rantaan päästyämme jo reilusti iltapäivän puolella. Edellisen päivän 35 kilometrin käpöttely tuntui sen verran jaloissamme, että äänestimme suorittavamme lyhyen patikoinnin pidemmän sijasta. Kaksi ja puoli mailia kävelemällä olisi päässyt Wapama Falls putoukselle, ja toiset kaksi ja puoli mailia olisi pitänyt kävellä päästäkseen sieltä pois. Koska putous näkyi padolle asti, totesimme nähneemme sen ihan riittävällä tarkkuudella.

Hämmästelimme patorakennelmaa tovin, ja opiskelimme opaskylteistä padon rakennushistoriaa. Pato oli rakennettu sen jälkeen, kun San Franciscon suuren, vuoden 1906 maanjäristyksen jälkeen todettiin, että kaupunkiin tarvitaan luotettava vesihuoltojärjestelmä. Pato valmistui 1923, ja sitä korotettiin 1930-luvun lopulla kapasiteetin lisäämiseksi. Padolta vesi kulkee putkia pitkin painovoiman avulla ilman ainoatakaan pumppuasemaa noin 270 kilometrin päähän San Franciscoon.

Aikanaan padon rakentaminen jakoi voimakkaasti mielipiteitä. Hetch Hetchy -laakso oli ollut kuulemma luontoarvoiltaan ja maisemiltaan Yosemite Valleyhin verrattava paikka. Yosemiten ja monen muun kansallispuiston perustamista ajaneen John Muirin johdolla haluttiin säästää luonto koskemattomana. Oltiinhan nyt siis rakentamassa julmetun suurta patorakennelmaa ja sen taakse syntyvää isoa järveä kansallispuiston alueelle. San Franciscosta löytyi tuohon aikaan kuitenkin riittävästi vaikutusvaltaisia ihmisiä, jotka saivat ajettua padon rakentamisen läpi ensimmäisen Yhdysvaltain kongressissa käydyn ympäristöarvoperusteisen väittelyn jälkeen.

Patikoituamme maltillisen noin viidensadan metrin matkan pidimme kahvinkeittotauon. Kahvit nautittuamme palasimme autollemme, ja lähdimme ajelemaan kohti San Franciscoa.

Olimme suunnitelleet pysähtyvämme matkalla johonkin kunnon pihviravintolaan syömään ainakin päänkokoiset pihvit. Joku löysikin netistä matkan varrella olevan ravintolan, joka oli saanut hyvät suositukset kävijöiltä. Sinne siis.

Taas muuten vahvistui oma skeptisyyteni näitä erilaisia netistä löytyviä käyttäjäarvioita kohtaan. Tämän pihviravintolan listalta löytyi kolme pihviä, joista yksi oli pieni, ja kaksi hiukan isompaa. Kaikkea muuta ruokaa oli kyllä parin sivun verran tyrkyllä. Päädyimme kaikki neljä yksimielisen persoonallisesti pippuripihveihin. Tilatessani ruokajuomaksi oluen, meille valkeni kauheus. Tässä ravintolassa ei ollut lainkaan tarjolla alkoholijuomia. Olimme onnistuneet löytämään todennäköisesti ainoan ravintolan USA:sta, jossa ei myydä olutta! Meinasi ihan ryhtyä harmittamaan. Nälkä oli kuitenkin kova, joten päätimme vastoinkäymisistä huolimatta jäädä tähän paikkaan. Kraanaveden kanssa nautittu pihvi oli varsin jänteinen, eikä edes kovin iso. Ruskea soosi oli kaadettu annoksen päälle suoraan säilykepurkista.

Mutta alkuruuaksi tarjottu vihersalaatti oli ihan hyvän makuinen…