Half Dome

Half Dome and Sub Dome

Päivän kohde. Kuva on otettu Little Yosemite Valleyn leirialueen läheltä edellisenä iltapäivänä.

Todella huonosti nukutun yön jälkeen kello soitti Little Yosemite Valleyn campgroundilla teltassamme 5.30. Ei puhettakaan pirteänä heräämisestä, vaikka nukkumaan oltiinkin menty ajoissa ennen kymmentä. Yö oli ollut kylmä, lämpötila lähellä nollaa. Minun kesämakuupussini kapasiteetti loppui pahasti kesken, ja jouduin pitkin yötä pukemaan päälleni enemmän vaatetta. Jossain vaiheessa yötä heräsin vielä todella kovaan päänsärkyyn, tuntui kuin olisi sen voimasta oksennus tulossa. Olin todennäköisesti juonut eilen liian vähän vettä, ja kroppa protestoi sitä. Otettuani särkylääkkeen sain aamuyöstä nukuttua pari tuntia, mutta olin silti aika tokkurassa. Päätimme tästä johtuen siirtää herätystä vielä kolmella vartilla.

Toisen herätyksen jälkeen olo oli kummasti parempi. Ei muuta kuin aamupuuron keittoon. Jätimme telttamme pystyyn leiripaikalle, ja pakkasimme kaikki ruokatarvikkeet ym. eläimiä kiinnostavat tavarat leirialueen karhunkestävään kaappiin. Kävimme vielä joen rannassa täyttämässä Camelbakit vedellä. Marilla oli vettä kolme litraa ja minulla kaksi. Sillä pitäisi pärjätä seuraavat tunnit, vettä ei olisi saatavilla ennen kuin ollaan taas takaisin tässä pisteessä. Matkaa huipulle ja takaisin Little Yosemite Valleyhin olisi noin 12 km, korkeuseroa noin 800 metriä.

Morning view to Half Dome
Half Dome aamuauringossa. Reitti kulkee oikean kautta metsän keskellä nousten tuon avokallion oikeaan alalaitaan.

Lämpötila oli aamulla vain pari astetta plussalla, joten päälle piti ottaa pitkähihainen paita ja tuulenpitävä takki. Noin kolmen vartin patikoinnin jälkeen ylämäki ja nouseva aurinko olivat kuitenkin tehneet tehtävänsä, ja t-paitasillaan tarkeni oikein hyvin.

John Muir Trail to Half Dome
Polku yöpaikalta kohti huippua kulki aluksi metsän läpi nousten siksakkia melko leveää Jonh Muir trail -reittiä pitkin. Metsän harventuessa puurajaa lähestyttäessä eteen aukeni mahtava maisema alas Tenaya Canyoniin.

Metsän harventuessa puurajaa lähestyttäessä eteen aukeni mahtava maisema alas Tenaya Canyoniin. Tämä oli tällä vaelluksella ensimmäinen kerta, kun näki Half Domen huipulle vievän loppujyrkänteen reitin.

Half Dome, Sub Dome, Tenaya Canyon
Metsäisen polun mutkan takaa aukeni yhtäkkiä tällainen maisema. Ei hassumpaa. Oikealla alhaalla Tenaya Canyonin pohja noin 700 metriä alempana.

Nousimme Sub Domen kalliorinnettä siksakkia kulkevaa polkua, kun päätimme pitää evästauon. Syy paikan valintaa oli paitsi nälän yllättäminen juuri silloin, myös se, että siinä kohdassa sattui olemaa viimeinen puu, jonka varjossa saattoi istua. Aurinko paistoi kuitenkin taas porottavan kuumasti pilvettömältä taivaalta, ja kello lähenteli puolta päivää.

Sub Dome
Ennen Sub Domea alkoi saada jo jonkinlaita käsitystä loppureitin jyrkkyydestä. Ja siitä, että kalliolta ei parane horjahtaa alas.

Sub Domen nouseminen oli sikäli mielenkiintoista puuhaa, että tämä kupera avokallioinen mäki oli hyvinkin jyrkkä, eikä siinä tietenkään ollut minkään sortin kaiteita tai muuta vastaavaa. Paikoin rapautuva kallion pinta muodosti kalliolle irtokiviä, jotka lipsuivat askelluksen alla. Tarkkana sai olla.

Sub Dome
Kuten kuvissa yleensäkään, jyrkkyys ei välity ihan aidosti. Mutta ei tässä Sub Domella halunnut kiivetessään paljon höntyillä, tarkkana sai olla askeleidensa kanssa.

Päästyämme Sub Domen huipulle viritimme itsellemme parista slingistä ja sulkurenkaasta kotikutoiset Via Ferrata -valjaat, koska painon säästämiseksi emme kantaneet kiipeilyvaljaita mukanamme. Näillä sai itsensä kiinnitettyä vaijeriin nousun aikana. Ei nämä virityksemme nyt mitenkään yhtä turvalliset tai mukavat olleet, mutta kai näilläkin ainakin hengenlähdön saisi estettyä, jos kompastuisi. Normaalistihan Via Ferrata valjaissa on hiukan joustoa köydessä siksi, että ei tule äkkipysäyttävää rykäisyä, joka saattaisi rikkoa selän. Kun nyt ei oltu missään, mistä olisi ihan suoraan tyhjän päälle tippunut, ja kiihtyvyys olisi nyt rauhallisempi, niin tämä vaara ei ollut ihan relevantti. Painon säästämiseksi emme kantaneet kiipeilyvaljaita mukanamme.

Jemmasin myös vaellussauvat kallion koloon, niillä ei olisi mitään tekoa matkalla huipulle. Pikemminkin ne olisivat vain tiellä, ja vaaraksi niin itselle kuin muille. Olimme juuri siirtymässä kohti loppunousun alkupistettä, kun vastaan tuleva mies selitti jollekin, että jätti nousun kesken heti alkuunsa, kun oli heti vaijeripätkän aluksi saanut osuman joltakulta yläpuolellaan kiivenneeltä pudonneesta vaellussauvasta. Vauriot olivat jääneet henkisiksi, mutta hän ei halunnut yrittää nousua huipulle, koska oli pelästynyt niin paljon.

Viimeinen noin 120 korkeusmetrin nousuosuus Sub Domen ja Half Domen välisestä satulasta tapahtuu kohtisuoraan huipulle. Jyrkkyyttä nousulla on enimmillään 56 astetta. Rinne on jyrkkä tasainen avokallio, joten siihen on vedetty jo vuonna 1919 vaijerit auttamaan huipulle nousua ja sieltä pois tuloa. Vaijerit on uusittu eri lähteiden mukaan kerran tai kaksi sen jälkeen…

Half Dome cables
Kuva Sub Domelta kohti loppunousua. Osa porukasta jätti tässä kohtaa leikin kesken.
Half Dome Cables
Liikenne vaijerosuudella on kaksisuuntaista, kuten koko vaellusreitilläkin. Tässä vaan pitää ohitettaessa aina toisen pysähtyä, jotta ohittaminen voi tapahtua edes kutakuinkin turvallisesti. Tällöinhän ei luonnollisesti voi pitää kiinni kuin toisesta vaijerista. Muutoin eteneminen oli mukavampaa pitämällä kiinni molemmista.
Planks on Half Dome cables
Vaijerit on kiinnitetty molemmista päistään pysyvästi kallioon. Pystytolpat on laitettu kallioihin porattuihin reikiin, ja vaijeri nostettu kiinni tolppien nokkaan. Tolpat eivät ole rei’issä sen kummemmin kiinni, ja ne heiluvat hiukan, mutta reiät ovat ilmeisesti (toivottavasti) niin syvät, että ne eivät tule vahingossa ulos. Tolppien väliin kallion päälle on laitettu lankkuja, joiden päälle astumalla saa hiukan tukea etenemiseen. Lankkujen kiinnitys tolppiin oli hoidettu vain löysästi metallinauhalla. Lankut eivät siis päässeet putoamaan paikaltaan, mutta pääsivät liikkumaan hiukan, kun niiden päälle astui.

Vaijeriosuuden nouseminen kesti noin parikymmentä minuuttia. Reitti on sen verran jyrkkä, että jalkatyöskentelyn lisäksi eteenpäin kuljetaan vetämällä itseään vaijereista ylös. Matkantekoa hidastaa se, että vastaantulijoita pitää väistää, koska sama reitti on käytössä niin ylös kuin alas kuljettaessa. Suurin osa reitillä olleista vaeltajista ei käyttänyt minkäänlaista varmistusta. Pitivät vain käsillään vaijereista kiinni. Tuntui tällä kertaa toimivan, ihan aina se ei valitettavasti ole ollut toimiva ratkaisu. Vaijereista kiinni pitämistä varten varustuksena pitää olla hanskat, muuten voi ote lipsua, tai saata käsiinsä vaijerin säikeistä haavoja.

Itse en kuitenkaan haluaisi lähteä tuolle pätkälle ilman minkään sortin varmistusta. Kallio on nimittäin vuosien saatossa kulunut reitin alla monin paikoin lasittuneen liukkaaksi. Oli aika villin näköistä katsoa alas tulijoita, joista jotkut liukuivat kengillään alas kalliota pitäen käsillään kiinni vaijerista. Hölmöin esitys oli silti edellämme ylös menneellä kiinalaisnaisella. Hän oli kantanut alhaalta asti repussaan valjaat, mutta ei ollut sitten kuitenkaan halunnut pukea niitä päälleen vaijeriosuudelle. Oli ilmeisesti ajatellut, että ei kai niitä nyt sitten kuitenkaan tarvita, kun ei muillakaan ole. Siellä hänen kaverinsa sitten halaisi, rauhoitteli ja rohkaisi tätä etenemään, koska ei siihenkään voinut jäädä. Eikä siinä jyrkässä rinteessä ollut mitään mahdollisuutta alkaa valjaita pukemaan.

Half Dome cables
Näin vain meillä ja heti meidän perässämme tulevilla kolmella naisella minkään näköisen varmistuksen jyrkkää osuutta kiivetessä.

Sekä Sub Domelle, että Half Domelle noustessa, kuin myös alamäkeen mennessä, on ehdottoman tärkeää, että jalassa on kunnon kengät. Vaelluskengät eivät sinänsä ole välttämättömät, niitä oli aika harvalla. Tavalliset juoksulenkkarit ovat niin liukaspohjaiset, että niillä kulkeminen on mielestäni lähes hengenvaarallista. Jonkun näköiset pitäväpohjaiset maastojuoksukengät tai approach-kengät ovat hyvä ratkaisu. Meillä molemmilla oli pari vuotta vanha La Sprtiva Raptorit, jotka osoittautuivat oivaksi valinnaksi.

Half Domen huippu on aika laaja ja suhteellisen tasainen avokallioalue. Vietimme huipulla reilu puoli tuntia ihailemassa maisemia ja ottamassa valokuvia. Komeaa oli!  Ilma oli lämmin ja tyyni, niin sikäli ei ollut kiirettä alas.

Half Dome summit
Huipulla
Tenaya Canyon
Näkymä huipulta idän suuntaan Tenaya Canyoniin, jonka oikeanpuoleisen reunan korkein kohta on Clouds Rest, toinen suosittu vaelluskohde.
Half Dome summit
Huipulla oleva kallionuloke kurottautuu metrikaupalla tyhjän päälle. Se oli suosittu poseerauspaikka. Laakson pohja on noin 1500 metriä alempana. Reunalle mennessä piti hiukan jo katsoa mihin astui.

Aika aikansa kutakin. Meillä oli vielä päivän ohjelmassa yöpymisvarusteiden pakkaaminen Little Yosemite Valleyssa. Aikataulutuksesa piti huomioida myös se, että sieltä eteenpäin kantamuksemme olisivat taas kaikkine varusteineen paljon painavammat, joten eteneminen ei sujuisi ihan yhtä nopeasti, kuin päivähaikkaajilla normaalisti. Ei siis voinut jäädä huipulle liian pitkäksi ajaksi.

Vaijeriosuuden laskeutuminen oli fyysisesti hiukan helpompaa kuin ylämäkeen tuleminen. Otetta ei kuitenkaan saanut päästää herpaantumaan tässäkään vaiheessa. Vaijereiden alla oli puistonvartija päivystämässä ja tarkastamassa ihmisten vaelluslupia. Meillä oli luonnollisesti luvat kunnossa. Jäimme pohtimaan tilannetta, että jos jollakin väkivaltaan taipuvaisella henkilöllä lupia ei olisi, niin kuinkahan kovasti se Ranger mahtaisi niitä alkaa penäämään. Painiottelun tuloksena saattaisi nimittäin helposti olla häviäjän löytyminen satoja metrejä alempaa.

Sub Domen kallion kävelemisessä alaspäin sai olla tarkkana. Irtohiekka kallion päällä aiheutti silloin tällöin pari ylimääräistä sydämenlyöntiä.

Sub Dome
Sub Domen kalliota alaspäin.

Päästyämme Sub Domelta metsän siimeksessä kulkevalle polulle matkavauhti parani leveällä polulla huomattavasti. Parin patukkatauon jälkeen pääsimme Little Yosemite Valleyhin. Juomaveden viimeiset tilkat hulahtivat kurkusta alas muutama sata metriä ennen leiripaikkaa. Suuntasimme siis heti ensi töiksemme joen rantaan onkimaan lisää vettä.

Huilailimme jonkun aikaa leirissä. Pakkasimme sitten kamat kasaan ja söimme ja lähdimme kohti Yosemite Valleytä. Aika oli nimittäin taas jossain välissä huvennut niin, että totesin meidän joutuvan kulkemaan viimeiset kilometrit pimeässä. Sitä en olisi välttämättä halunnut, sillä sekä Nevada-, että Vernal Fallin kohdalla polku kulkee epämääräisen korkuisia ja mallisia kivikkoisia portaita pitkin melko jyrkästi. Reittiohjeissa varoitellaan kulkemasta tätä reittiä pimeässä tai huonolla kelillä. Vaihtoehtoinen reitti John Muir trailia pitkin on kuulemma loivempi ja parempikuntoisempi, mutta myös pari kilometriä pidempi.

Pääsimme Nevada Fallin ohi vielä päivännäöllä, mutta Vernal Fallin yläpäähän päästyämme oli jo sen verran pimeää, että piti kaivaa lamput esille. Vernal Fallin kohdalla portaat ovat jyrkemmät kuin Nevada Fallin kohdalla, mutta niistä ei aiheutunut meille mitään sen suurempaa ongelmaa, vaikka olimmekin suht painavien reppujen kanssa liikkeellä. Ehdottomasti tulisin saman pätkän uudestaankin, jos pitäisi valita sen ja pari kilometriä lisälenkkiä tuovan polun väliltä. En tietenkään tiedä, millaista John Muir traililla on. Voi toki olla, että ajallisesti molemmat reitit ovat aika lailla yhtä nopeita, sillä ei näiden portaiden laskeutuminen mitään kovin nopeaa hommaa ollut.

Yosemite
Merced River laskee Emerald pool -lampeen. Tässä kohtaa näki vielä kutakuinkin, mutta vartti tästä oli jo pimeää.

Pääsimme autolle puoli yhdeksän maissa. Ei ollut karhu eikä kukaan muukaan murtautunut sinne. Ruokakassimme ja kylmälaukkummekin oli vielä tallella parkkipaikan laidan karhukaapissa. Nehän eivät ole lukittuja, ainoastaan salvattuja. Mutta ilmeisesti porukka joka tuolla käy, on sen verran rehellistä, ettei kähvellä toisten eväitä. En ole mistään kuullut, että sellaista olisi tapahtunut.

Ajoimme tien toisella puolella olevalle Upper Pinesin leirintäalueelle, josta olimme onnistuneet saamaan yöksi telttapaikan. Totesimme että tällä leirintäalueella ei ollut suihkuja tarjolla. Parin päivän vaelluksen jälkeen halusimme kuitenkin tehdä ympäristöteon ja käydä suihkussa. Oletettavasti sen lisäksi, että ympäristö kiittäisi, myös oma olemus hiukan kohenisi. Päätimme kokeilla onneamme ajamalla toissayön majoituspaikkaamme Housekeeping Campiin. Siellä ei ainakaan toissailtana kukaan kysellyt suihkuhuoneen ovella siellä majoittujille jaettuja suihkukuponkeja. Näin oli nytkin.

Suihkun raikkaina palasimme Upper Pinesiin, ja paistoimme iltaruuaksi sisäfilepihvit.

Half Dome Hike
Hahmottelin tähänkuvaan punaisella viivalla suurinpiirtein sen, mistä vaellusreitti kulkee. Keltainen kolmio on Little Yosemite Valleyn leiripaikka. Alalaidassa reittikulee luonnollisesti laakson pohjalla, mutta se, ja reitin alkupiste eivät näy kuvassa. Samoin loppunousu huipulle, joka on Half Domen toisen puolen rinteellä.

 

 

2 Comments Lisää omasi

  1. Nimetön sanoo:

    Wahnsinn 👍

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s