Turisteja opastamassa

Turistikauden huipentuma meidän majoituslaitoksessa täällä San Franciscossa on parhaillaan käynnissä. Reilu viikko sitten majoituslaitokseemme, siis tähän olohuoneen lattian nurkkaan, saapui vierailemaan kolme herrasmiestä Tampereelta. Heidän lähdettyä pari päivää sitten takaisin Suomeen, saapuu seuraava pariskunta ensi viikon alussa. Tässä on päässyt ihan verestämään vanhoja muistoja niiltä ajoilta, kun turistien opastamisesta minulle joskus aikanaan hiukan palkkaakin maksettiin.

Kavereiden saapuminen osui sattumalta juuri siihen ensimmäiseen päivään, jolloin San Franciscossa satoi lähes puolen vuoden kuivan kauden jälkeen vettä. Edellinen sade oli rekisteröity 8. toukokuuta, ja nyt sitten taas 14.lokakuuta heti uudestaan.

Käväisimme turistikierroksen osana Alcatrazissa. Liput oli kehotukseni mukaisesti hommattu jo hyvissä ajoin etukäteen. Lauantaipäiville kun niitä ei tahdo saada kuin päiväkausia etukäteen. Paitsi tietenkin, jos haluaa olla jo kukonlaulusta laivarannassa kyttäämässä päivittäin myyntiin laitettavia 150 lippua, kuten keväällä jouduttiin tekemään.

Alcatrazissa ei ole minkäänlaisia ravintola- tai kioskipalveluita tarjolla, ja koska meidän laivalippumme saarelle oli lounasajan tuntumassa, olimme varautuneet retkellemme eväiden kera. Eväitä saarella saa syödä ainoastaan laivalaiturin tuntumassa olevilla vankkarakenteisilla betonipöydillä, ja niidenkään ääressä, kuten muuallakaan saarella, ei saa nauttia alkoholituotteita. Niinpä jouduimme kaatamaan jokaiselle ruokajuomaksi tuomamme olutpullollisen vaivihkaa pöydän alla retkimukeihin. Tällaisesta rikkomuksesta näiden samojen pöytien ääressä olisi varmasti 50 vuotta sitten tienannut vähintään muutaman viikon koppihoitoa suljetulla osastolla.

Vankilarakennuksen opastuksessa ovella ilmaiseksi jaettava audioguide todettiin jälleen erinomaiseksi. Entisten vankien ja vartijoiden selostama opastus etenee mukavalla tahdilla, ja on eläväisesti kerrottu. Pääsimme myös sattumalta seuraamaan, kun jonkun porukan kanssa laitosta kiertänyt opas näytti, kuinka sellien ovia on aikanaan availtu ja suljettu. Melkoinen räminä ja kolina niistä lähti.

Palattuamme saarelta kaupunkiin oli vesisade taas alkanut, ja sitä vettä tuli jälleen ihan alas asti. Vaikka päällä oli gore-tex asu, niin silti oli varsin nihkeä olo. Totesimme, että Pier 39:lla merileijonat pitävät edelleen omaa mölinäänsä, ja saavatkin pitää sitä ilman meidän pitkällistä läsnäoloamme. Siinä myräkässä ei tehnyt mieli kierrellä nähtävyyksiä.

Seuraavana päivänä sade oli tauonnut, ja lähdimme ajelemaan 49-mile scenic drive -nimistä San Franciscoa ristiin rastiin kulkevaa reittiä, jonka varrella on kaupungin kuuluisimpia nähtävyyksiä. Eipä ole kyllä tuollainen autoreitti mistään kotoisin nähtävyyksien katselun kannalta. Parempi olisi valita pari-kolme paikkaa, ja keskittyä niihin hiukan pidemmän aikaa.

Golden Gate
Kaupunkikierroksella ihmettelemässä North Beachilla sadepilvien lomasta esiin ilmestyvää Golden Gate -siltaa, sekä rantaan kaatuvia surffattavan näköisiä aaltoja.

Jätimme Marin seuraavana päivänä San Franciscoon tekemään töitä. Me muut lähdimme Yosemiteen vaeltamaan. Kirjoittelen Yosemiten patikoinnista toisen jutun ihan erikseen.

Viikon loppupuolella ehdittiin vielä kiertelemään eri puolilla kaupunkia nyt jo todella lämpimäksi muuttuneessa aurinkoisessa säässä. Keli osoittautui myös oikein otolliseksi aloitteleville surffaajille, joten vankalla kokemuksellamme johdatimme vieraamme lajin saloihin Pacificalla. Marikin lähti aamulla mukaan, ja meni vasta puolen päivän maissa töihin.

Pacifica Beach surfing
Alkuihmettelyn jälkeen ensikertalaisetkin saivat juonesta kiinni. Tästäkin vielä noustaan laudan päälle. Aallot Pacifica Beachilla olivat juuri sopivan kokoisia lajiin tutustumiseen.
Surfing lesson
Molskis! Laudan päältä ei voi pudota, jos sen päällä ei oltaisi oltu. Huomaa kyydistä pudonneen lautailijan varpaat.

Pakollinen raitiovaunuajelu San Franciscon jyrkillä kaduillakin saatiin hoidettua, vaikka se meinasikin olla hiukan hankalaa. Koska Powell streetin asemalla on aina todella pitkä jono, päätimme mennä California streetin raitiovaunuun, vaikka se ei yhtä spektaakkelimainen reitti olekaan.

Powell street cable car
Powell streetin kääntöpaikalla raitiovaunujen kyytiin on aina tolkuton jono. Turistit seuraavat jonottaessaan spektaakkelia, kun vaunun ajajat kääntävät lihasvoimin kääntöpyörää, jotta vaunun nokka saadaan taas osoittamaan menosuuntaan.

Ongelma oli vain siinä, että tämä linja oli jotenkin epäkunnossa, ja liikenne hoidettiin kaupungin matalalattiaisella hybridibussilla. Se oli kyllä kaupungin liikennelaitokselta sikäli toimiva ratkaisu, että ihmiset pääsivät paikasta A paikkaan B, mutta uskonpa, että kukaan ei ollut kyytiin tyytyväinen. Hyppäisimme silti bussiin, koska sillä pääsi lähemmäs muita ratikkalinjoja. Puolimatkasta saattaisi säkällä mahtua kyytiin Powell-Mason linjan ratikkaan, joka on lähtöasemalla aina tupaten täynnä.

Taktiikka onnistui ja pääsimme kyytiin, vieläpä parhaille paikoille, eli seisomaan vaunun etuosan ulkolaidalle. Siinä roikkuessaan saa tosin olla tarkkana, että ei ota osumaa ohi ajavien isojen autojen peileistä. Alla videonpätkällä laskeudutaan jyrkkää alamäkeä kohti Union Squarea. Kuski kilkuttaa lähes jatkuvalla syötöllä kelloa muille varoitukseksi. Nämä ratikat ovat lähinnä vain täpötäynnä turisteja, vaikka niihin pääseekin kaupungin liikennelaitoksen kuukausilipulla ilman lisämaksua. Muuten kertalippu kustantaa 7 dollaria tavallisen $ 2,25:n sijaan. Mutta tällä kertaa rahastaja ei ehtinyt rahastaa meitä, joten kyyti oli todella edullinen.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s